Huom. Useimmat valokuvat voi suurentaa hiirellä klikkaamalla.

Matkakertomus Islannista

Islannin kiinnostavuus matkakohteena kasvoi kruunun arvon romahdettua vuoden 2008 talouskriisissä. Islanti ei vieläkään ole halpa maa, mutta sentään kohtuuhintainen.

Icelandair lentää välilaskutta Helsingistä Reykjavķkiin, mutta kun matka varmistui vasta heinäkuun alussa, lähtöpäiväksi oli vapaita paikkoja vain yhden välilaskun lennolle, jossa oli koneenvaihto Oslossa. Matka Helsingistä Osloon tehtiin Finnairin ja Oslosta Reykjavķkiin Icelandairin koneella.

Olimme päättäneet kiertää saaren myötäpäivään, suurimmaksi osaksi seuraten Islannin rengasmaista valtatie ykköstä mutta poiketen myös maan autiossa sisäosassa. Hotellin varaaminen Reykjavķkistä kävi helposti sivuston http://www.hotel.is/ kautta, mutta vaikka muutkin alueet ovat valikossa, sieltä ei löytynyt majapaikkoja reitin varrelle. Ne ja auton varasimme Iceland farm holidaysin kautta. Järjestelyt toimivat hyvin. Organisaation edustaja oli lentokentällä vastassa. Hän kuljetti meidät hotelliin Reykjavķkiin ja luovutti meille dokumentit. Niihin sisältyi kartta, johon oli merkitty kaikki organisaatioon kuuluvat farmit

Reykjavķk

Landnįmabókin mukaan Ingólfr Arnarson oli ensimmäinen norjalainen, joka asettui pysyvästi asumaan Islantiin. Hän perusti 870-luvulla farmin Reykjavķkiin (suomeksi savulahti). Alue pysyikin farmina vuosisatoja, mutta 1700-luvulla sinne alkoi syntyä kaupunkimainen keskittymä. Kaupungin perustamisvuodeksi katsotaan 1786.

Islannin 320 000 asukkaasta 118 000 asuu itse Reykjavķkin kaupungissa. Reykjavķkin ja sen kaupunkimaisten ympäryskuntien muodostamalla Suur-Reykjavķkin alueella asuu noin 201 000 ihmistä eli 65 % maan väestöstä. Kaupunki on rakennettu aika väljästi. Monien puutalojen seinät on päällystetty aaltopellillä, koska se kestää puuta paremmin tuulen tuomaa piiskaavaa sadetta.

Reykjavķkin tunnetuin nähtävyys ja suurin kirkko, lohkeillutta laavakiveä jäjittelevä Hallgrķmskirkja oli matkamme aikana rakennustelineiden peitossa, joten siitä emme saaneet kuvaa omilla kameroillamme.

Kaupungin keskustassa on lampi nimeltä Lampi, islanniksi Tjörnin. Linnut viihtyvät siinä, osa kai pesiikin lammessa olevalla matalalla saarella. Talvella lampi yleensä jäätyy, mutta osa siitä pidetään vesilintuja varten sulana kuumalla vedellä, joka on täällä halpaa.

Islannin maaseutu

Toisen matkapäivän aamuna autovuokraamon edustaja tuli sovitusti hotellille ja kyyditsi minut ja toisen turistin toimistolle. Valittavana oli kaksi maasturia, valitsin Kia Seranton. Paperien mukana tuli taas uusi kartta, joka autoa palautettaessa osoittautui erinomaisen hyödylliseksi, koska siihen oli merkitty vuokraamon sijainti Reykjavķkissä. Vasta kun auto oli luovutettu, huomasin että autossa oli automaattivaihteisto. Eipä ollut paljon kokemusta automaattivaihteisella ajamisesta, mutta matkan aikana sekin tuli opituksi.

Vuoden 2002 laskennan mukaan 3.9 % islantilaisista sai tulonsa maataloudesta. Vuonna 1993 farmeja oli 4700, ja valtaosa niistä oli perheviljelmiä, joista monet ovat pysyneet saman suvun hallinnassa vuosisatoja. Viljan viljely on vähäistä, pääasiassa kasvatetaan heinää karjan rehuksi. Lampaita oli vuoden 1998 lopussa noin puoli miljoonaa, enemmän kuin ihmisiä, mutta määrä on laskussa, sillä vielä 1976 se oli noin 900 000. Matkakumppanini kiinnitti huomiota siihen, että lampaat ovat usein kolmen ryhminä. Kolme on ehkä sopiva kompromissi, kun toisessa vaakakupissa on seuranhalu ja toisessa pyrkimys laitumelle, jota muut eivät ole jo syömässä.

Lypsäviä lehmiä on noin 30 500. Hevosia oli vuoden 1998 lopussa noin 78 400, ja määrä oli kasvussa. Hevosia viedään ulkomaille noin 2500 vuosittain, eniten Saksaan. Islanninhevosia onkin ulkomailla arviolta 60000, melkein yhtä paljon kuin Islannissa.

Keriš

Keriš on jyrkkärinteinen soikea kraatteri tien 35 varrella muutama kilometri tien 36 risteyksestä koilliseen. Kraatterin syvyys on 55 m, leveys 170 m ja läpimitta 270 m. Pohjalla olevan järven pinta on pohjaveden tasolla. Järven syvyys on 7--14 metriä.

Kraatteri on noin 3000 vuoden ikäinen, puolta nuorempi kuin useimmat ympäristön vulkaaniset muodostumat. Kerišiä on luultu räjähdyskraatteriksi, mutta ympäristöstä ei ole löytynyt räjähtäneille tulivuorille tunnusomaista vulkaanista tuhkaa. Nykyään Kerišin uskotaan olleen kartiotulivuori, jonka pohja romahti, kun vuoren alla ollut magmakammio oli tyhjentynyt purkauksessa. Kerišin laavakivi on punertavaa, ei mustaa kuten yleensä.

Keriš muistuttaa muodoltaan amfiteatteria. Vuonna 1990 siellä pidettiinkin konsertti, jossa orkesteri soitti järvessä kelluvalla lautalla ja yleisö istui rinteillä. Vuonna 2004 ja 2005 konsertti uusittiin käyttäen lautan sijasta kumiveneitä.

Žingvellķr

Pohjois-Amerikan ja Euraasian mannerlaattojen raja kulkee Islannin halki. Laatat liikkuvat poispäin toisistaan noin 2 senttimetriä vuodessa. Laattojen erotessa toisistaan niiden välinen tila täyttyy syvyyksistä nousevalla sulalla laavalla. Se ei purkaudu tasaisesti, vaan eri aikoina eri pisteistä. Kun myös Etelä-Amerikan ja Afrikan laatat etääntyvät toisistaan, koko Atlantin halki kulkee tuliperäinen linja, Keski-Atlantin selänne. Islannin alla on lisäksi nouseva magmavirtaus, niinsanottu kuuma piste, joka nostaa laavaa pinnalle. Samanlainen kuuma piste on mm. Havaijin ja Galapagoksen alla. Muita tuliperäisiä saaria Atlantin keskiselänteen varrella ovat mm. Azorit, Ascencion ja Tristan da Cunha.

Žingvellķrissä laattojen rajalinja näkyy selvemmin kuin missään muualla maailmassa. Alueella on useita etelälounaasta pohjoiskoilliseen suuntautuvia halkeamia. Suurin halkeama on Allmannagjį, jonka läpi kulkee kävelytie. Almannagjįn kerrotaan laajenevan millimetrin vuodessa. Žingvellķriä peittävä laavakivi on peräisin noin kymmenentuhannen vuoden takaisesta tulivuorenpurkauksesta, jonka arvellaan kestäneen vuosikymmeniä tai jopa vuosisadan. Sen jälkeen laakson arvioidaan leventyneen noin 70 metriä ja vajonneen noin 40 metriä.

Viimeisin tulivuorenpurkaus tällä alueella tapahtui 2000 vuotta sitten. Laattojen loitontuessa uusia purkauksia on varmasti tulossa, kysymys on vain siitä, milloin.

Jotkin halkeamista ovat täyttyneet vedellä ja muodostavat pitkiä ja kapeita ja syviä lampia. Flosagjįn veden sanotaan olevan niin kirkasta, että siinä voi nähdä seitsemäkymmmenen metrin syvyyteen asti. Flosagjįn vieressä sijaitseva Penningagjį (kuvassa) on saanut nimensä ihmisten heittämistä kolikoista, joita on kertynyt pohjalle tuhansittain.

Žingvellķrin eteläpuolella sijaitseva Islannin suurin järvi Žingvallavatn kuuluu samaan vajoama-alueeseen. Järven ala on 27.3 km² ja suurin syvyys 114 m; syvin kohta on 13 m merenpinnan alapuolella. Järven pohjassa on samanlaisia rotkohalkeamia kuin maanpinnallakin. Žingvallavatn on Islannin kuuluisin sukelluskohde.

Oikealla näkyvä halkeama sijaitsee Allmannagjįn eteläpäässä. Kulkeeko Amerikan ja Euraasian mannerlaattojen tuleva raja tässä? Aika näyttää.

Žingvellķr on myös Islannin parlamentin Alžingin muinainen kokoontumispaikka, mistä paikka on saanut nimensä (žing = kokous, vellir = niitty). Alžing perustettiin vuonna 930, ja se kokoontui täällä vuoteen 1789 asti, ensin sekä lakia säätävänä elimenä että oikeusistuimena, myöhemmin vain jälkimmäisenä, Islannin jouduttua ensin Norjan ja sitten Tanskan hallintaan. Käytännössä päätösvalta oli päälliköillä, mutta kaikki vapaat miehet saivat osallistua kokoukseen, joka oli myös sosiaalinen tapahtuma. Kokoontuminen ei ollut kaikille helppo juttu, sillä matka Islannin itärannikolta kesti 17 päivää.

Kokous valitsi kolmeksi vuodeksi kerrallaan lainpuhujan (lögsögumašr). Lakeja ei alun perin kirjoitettu muistiin, joten lainpuhujan tehtävänä oli muistaa lait ulkoa ja lausua ne Alžingissä, kolmasosa jokaisessa kokouksessa. Hän myös johti puhetta, ja hänet nimitettiin usein sovittelijaksi riita-asioissa.

Kun toimeenpanoa valvovia viranomaisia ei ollut, Alžingin päätösten toteuttaminen jäi asukkaiden oman toiminnan varaan. Vakaviin rikoksiin syyllistynyt julistettiin usein lainsuojattomaksi, mutta saagojen mukaan viikinkiaikana tapostakin saattoi selvitä maksamalla hyvityssakon uhrin sukulaisille.

Vuonna 1845 Alžing alkoi uudelleen kokoontua, nyt Reykjavķkissa. Kesäkuun 17. päivänä 1944 Alžing kokoontui vielä kerran Žingvellķrissä julistamaan Islannin uudelleen itsenäiseksi.

Geysirit

Tämä geoterminen alue on kolmen neliökilometrin laajuinen ja sillä on toistakymmentä selvärajaista kuumaa lähdettä,. Seudulla sattuu pari voimakasta maanjäristystä vuosisadassa ja niiden yhteydessä alue on usein muuttunut: jotkin lähteet saattavat kadota ja uusia lähteitä saattaa syntyä. Maanjäristysten jälkeen geysirit ovat tavallista aktiivisempia ja purkaukset ovat normaalia rajumpia. Alue mainitaan historiankirjoissa ensi kertaa vuonna 1294 mutta geologisten todisteiden mukaan se on ainakin 8000 vuoden ikäinen; todennäköisesti se on syntynyt heti jääkauden loputtua 10000 vuotta sitten.

Kuuluisin lähteistä on Geysir, jonka nimi tarkoittaa Suihkuttajaa ja jonka mukaan vettä ruiskuttavia kuumia lähteitä kaikkialla maailmassa on ruvettu kutsumaan geysireiksi. Geysir on purkautunut ainakin 1300-luvulta asti. 1800-luvun alussa se purkautui kolme kertaa päivässä, mutta sen aktiivisuus on sittemmin vähentynyt. Aktiivisuutta vähensi mm. Geysirin altaan reunoille aikojen kuluessa muodostunut piidioksidivalli, joka piti veden liian korkealla. Geysirin aktiivisuus saatiin joksikin aikaa palautetuksi kaivamalla vallin läpi oja, mutta sittemmin lähde kävi taas passiiviseksi. Vuoden 2000 maanjäristyksen jälkeen se purkautui kahdeksan kertaa päivässä, mutta jo vuonna 2003 purkaukset olivat harventuneet kolmeen kertaan päivässä. Geysirin passiivisuus saattaa olla osaksi ihmisten aiheuttamaa, sillä matkailijat ovat vuosisatojen kuluessa heittäneet siihen melkoisen määrän kiviä kuvitellen, että se saisi Geysirin purkautuman.

Vuonna 1894 eräs nuori farmaseutti kaatoi Geysirin altaaseen kymmenen kiloa saippuaa ja sai aikaan purkauksen. Tätä menetelmää on sittemmin käytetty purkauksen käynnistämiseen sopivina ajankohtina kuten Islannin kansallispäivänä, mutta nykyään se on kiellettyä, koska saippuan pelätään entisestään vahingoittavan lähdettä.

Klassisessa muodossaan Geysirin purkaus alkoi maan alla tapahtuvasta veden kiehumisesta johtuvalla kumealla jyrinällä, joka kesti useita minuutteja. Geysirin allas pysyi tämän vaiheen aikana rauhallisena. Seuraavaksi altaan vesi alkoi kiehua, aluksi hitaasti, sitten kiivaammin. Altaasta nousi 10--20 metrin korkuisia vesisuihkuja ja osa vedestä läikkyi yli. Tämä vaihe kesti 10--20 minuuttia tai kauemminkin. Sitten vesi imeytyi äkkiä purkauskanavaan ja Geysir pysyi hiljaisena 30--60 sekuntia. Sitten vesi syöksyi ulos ja nousi 60--80 metrin korkeuteen. Tämä vaihe kesti 5--10 minuuttia. Vesi korvautui vähitellen höyryllä. Höyrypurkaus oli hyvin voimakas ja kesti tunteja.

Nykyiset purkaukset ovat kuitenkin erilaisia. Ne nousevat vain 8--10 metrin korkeuteen, mutta kun ne alkavat, niitä tulee useita peräkkäin.

Alueen ainoa säännöllisesti toimiva geysir on nykyään Strokkur, joka purkautuu 5--10 minuutin välein. Lähteen nimi tarkoittaa kirnua. Stokkur mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 1789 maanjäristyksen jälkeen, mutta se on todennäköisesti vanhempi. Se heikkeni vuoden 1896 maanjäristyksen jälkeen ja sammui myöhemmin kokonaan. Vuonna 1963 sen purkauskanava puhdistettiin poralla 40 metrin syvyyteen asti ja se on sen jälkeen toiminut vilkkaasti.

Strokkurin purkaus on paljon yksinkertaisempi kuin Geysirin: vesi tulvahtaa purkauskanavasta varoittamatta, muodostaa ensin altaaseen "kuplan" ja syöksyy sitten aina 30 metrin korkeuteen. Purkaus kestää vain muutaman sekunnin. Purkauskanava ei tyhjene vedestä, joten Strokkur voi purkautua uudestaan heti kun vesi on kuumentunut riittävästi, kun taas Geysirissä kanavan pitää ensin uudelleen täyttyä kallionhalkeamista valuvasta vedestä.

Konungshver eli Kuninkaanlähde on saanut nimensä Tanskan hallitsijasta kuningas Kristianista, joka vieraili täällä vuonna 1874. Alueen reunalla on kolme kiveä, joilla kuninkaan ja hänen lähimpien seuralaistensa kerrotaan istuneen odottaessaan Geysirin purkausta. Vuoden 2000 maanjäristyksen jälkeen Konungshver alkoi kiehua niin raivokkaasti, että vesi roiskui 0.5--1 metrin korkeudelle.

Litli Geysir yleensä vain kiehuu kiivaasti, mutta joskus se myös purkautuu geysirimäsesti noin metrin korkeuteen, mikä on lähteen kokoon nähden ihan kelpo suoritus.

Alueella on muitakin kuumia lähteitä, jotka voivat purkautua geysireinä. Vuoden 2000 maanjäristyksen jälkeen aktivoituivat Fata ja Óžerrishola. Fata on toisinaan purkautunut kaksikin kertaa vuorokaudessa. Óžerrishola on hyvin epäsäännöllinen, ja sen on vanhastaan tiedetty purkautuvan helpommin matalapaineen aikana. Entisaikoina paikalliset maanviljelijät käyttivät sitä ilmapuntarina: kun Óžerrishola purkautui, oli aika korjata heinät pois niityltä.

Huomasimme, että eräs Žingvellķrissä näkemämme neljän hengen ryhmä oli kanssamme samaan aikaan myös geysiralueella.

Gullfoss

Gullfossista eli kultaisesta vesiputouksesta on tullut yksi Islannin klassisista nähtävyyksistä. Se johtunee osittain putouksen edullisesta asemasta Islannin kaikkein kuuluisimman nähtävyyden eli geysirien lähellä. Gullfoss on kyllä komea mutta ei ainutlaatuinen.

Putous sijaitsee Hvķta-joessa, joka saa alkunsa Langjökulliin rajoittuvasta Hvķtįrvatn-järvestä. Putous on kaksiportainen, kokonaiskorkeus on 32 metriä ja alempi porras on korkeampi. Auringonpaisteessa putouksen yllä näkyy sateenkaari, kun sitä katselee alajuoksun puolelta. Joen vesimäärä on melkoinen, vaikka täällä ollaan vielä kaukana sen suusta.

Putous kuului aikaisemmin Brattholtin farmiin. Viime vuosisadan puolivälissä putous aiottiin valjastaa vesivoimalaksi, mutta farmin omistaja Tómas Tómasson ja hänen tyttärensä Sigrišur vastustivat hanketta kiivaasti. Sigrišur kulki jalkaisin Reykjavķikiin asti ja uhkasi hypätä putoukseen, mikäli hanke toteutetaan. Putouksen vieressä on nykyään Sigrišurin muistomerkki. Gullfossista eli kultaisesta vesiputouksesta on tullut yksi Islannin klassisista nähtävyyksistä. Se johtunee osittain putouksen edullisesta asemasta Islannin kaikkein kuuluisimman nähtävyyden eli geysirien lähellä. Gullfoss on kyllä komea mutta ei ainutlaatuinen.

Žingvellķrissä ja geysireillä näkemämme neljän hengen ryhmä tuli vastaan myös Gullfossilla.

Kjölurin reitti

Kolmantena matkapäivänä ajoimme tietä 35 eli Kjölurin reittiä saaren pohjoisosaan. Islannin sisämaa on karu ja lähes asumaton. Maasto on paikoin melkein kasvitonta hiekka-aavikkoa, paikoitellen kasvaa matalia kukkakasveja, niittyvillaa, ruohoa tai pensaita.

Useimpien sisämaan teiden numero alkaa F-kirjaimella, mikä tarkoittaa, että niitä saa ajaa vain nelivetoisilla ajoneuvoilla. F-teillä jokien yli ei ole siltoja, vaan ne on ylitettävä pohjaa pitkin ajamalla --- nelivetoisuuden lisäksi auton sähköjärjestelmän on syytä olla hyvin eristetty ja ilmanoton on syytä olla niin korkealla, että siihen ei pääse vettä.

Kjölurin reitille on rakennettu sillat eikä se enää virallisesti ole F-tie, mutta autovuokraamot hyväksyvät yhä reitille vain nelivetoiset autot. Tie on huonokuntoinen, kapea ja kuoppainen. Mäennyppylöitä lähestyessä oli syytä hiljentää ja toivoa, että mahdollinen vastaantulija mäen takana tekee samoin.

Opaskirjoissa varoitettiin sisämaan hiekkamyrskyistä. Maan pinnassa oli karkeamman aineksen pinnalla hienoa pölyä, joka varmaan lensi herkästi tuulen mukana. Niinkin pieni kasvi kuin tämä kohokki keräsi pölyä juurelleen.

Isommat pensaat vangitsivat kokonaisia dyynejäkin.

Tie kulkee Langjökullin ja Hofsjökullin välistä, ja opaskirjoista olin saanut käsityksen, että jäätiköt näkyisivät hyvin tielle, mutta ne jäivät suurimmaksi osaksi vuorten taakse. Vain jokunen kieleke näkyi hyvin, nekin kaukaa.

Kesäkuukausina lampaiden annetaan laiduntaa vapaina sisämaassa. Syötäviä kasveja on hehtaaria kohti vähän, mutta pinta-alaa on sitäkin enemmän. Jotain kivennäistä taisi ravinnosta puuttua, koska lampaat olivat niin kiinnostuneita tien pinnasta. Ne väistivät autoa, mutta vasta kun tulimme lähelle.

Hveravellir">Hveravellir

Karujen maisemien lisäksi Kjölurin reitin alueella on yksi erityinen nähtävyys, Hveravellirin geoterminen alue. Täällä on useita pieniä kiehuvan kuumia lähteitä.

Hveravellirin erikoisuus on kartiomainen höyrylähde, joka purkautuu ilmeisen suurella paineella äänekkäästi kohisten. Ääni kuulostaa aggressiiviselta.

Alueella oli toinen samannäköinen kartio, mutta siitä ei tullut höyryä. Lienee jäänne sammuneesta lähteestä.

Geotermisen alueen reunalle on tehty uimalammikko, johon virtaa kuumaa vettä lähteistä ja kylmää vettä letkusta. Opaskyltissä varoitettiin, että letku on pidettävä koko ajan lammikossa, muuten vesi kävisi liian kuumaksi. Lammessa oli useita ihmisiä kylpemässä.

Pysäköintipaikan vieressä oli pieni rakennus, joka palveli matkamuistomyymälänä ja kahviona. Kahvilatuotteiden valikoima oli pieni.

Kölurin reitti ei ollut niin hidas kuin olimme odottaneet, se oli vielä hitaampi. Koska emme mitenkään ehtisi yöpymispaikkaamme Leifsstaširiin Eyjafjöršurissä kello 18:aan mennessä, soitimme ja kysyimme, sopiiko että tulemme myöhemmin. Meille vastattiin, että riittää kun tulemme ennen puoltayötä.

Akureyri

Majapaikkamme oli noin kolmen kilometrin päässä Akureyristä. 17200 asukkaan Akureyri on Islannin suurin kaupunki Suur-Reykjavķkin ulkopuolella. Ilmasto on tällä alueella melko leuto.

Majoituttuamme lähdimme kaupunkiin syömään. Saimme huomata, että täällä ei ravintolasta välttämättä löytynytkään pöytää ilman varausta. Toki meillä oli mahdollisuus jonottaa pöytää, mutta siihen emme oikein innostuneet. Lopulta löysimme melkein tyhjän kiinalaisen ravintolan, jossa oli hyvä ruoka.

Neljäntenä matkapäivänä lähdimme ajamaan Akureyristä tietä 1 itään kohti Mżvatnia. Matkalla yritimme tähystää Gošafossia, jonka piti olla lähellä tietä, mutta emme havainneet sitä. Kun tulimme Hśsavķkiin johtavan tien 845 risteykseen, tiesimme ajaneemme Gošafossin ohi.

Mżvatn

Mżvatnin seutu on yksi Islannin monipuolisimmista vulkaanisista alueista. Se on myös tilastollisesti Islannin vähäsateisin paikka, joten hyvä sää on todennäköinen. Opaskirja varoitti sääskiparvista (Mżvatn tarkoittaa kirjaimellisesti hyttysjärveä). Meillä oli hyttyskarkote mukana, mutta meidän ei tarvinnut turvautua siihen kertaakaan. Ehkä hyttyskausi oli ohi vierailuaikanamme elokuun alkupuolella.

Opaskirjasta ei selvinnyt, miten nämä kartiot ovat muodostuneet. Niitä oli tien varrella useita, paitsi että useimmat olivat umpinaisia.

Hverfjall

Hverfjall on tuffikraatteri, läpimitaltaan 1040 metriä ja 463 metrin korkuinen (lähde ei kerro, onko korkeus mitattu ympäröivästä tasangosta vai merenpinnasta, mutta veikkaan edellistä). Kraatteri syntyi noin 2500 vuotta sitten.

Huipulle on kaksi polkua, toinen etelästä ja toinen luoteesta. Kraatterin juurelle on tie, jonka päässä luoteisen polun päässä on pysäköintitilaa. Liikkuminen muualla kuin polulla on kiellettyä.

Kraatterin reunalta on näkymä, joka ei mahdu kokonaan kuvaan 10 millimetrin objektiivilla.

Nįmafjall

Tien 1 varrella Mżvatnilta itään sijaitsevalla Nįmafjallin geotermisellä alueella on useita kiehuvia mutakuoppia ja pari höyrylähdettä. Mutakuopat ovat väriltään sinisiä, ja samaa väriä on maastossa kuoppien välissäkin.

Dimmuborgir

Dimmuborgirissa on usean neliökilometrin alalla kummallisia rosoisia kallioita. Niiden arvioidaan syntyneen noin 2000 vuotta sitten Lśdentarborgirin kraatterijonon ja Žrengslaborgirin purkauksessa. Dimmuborgirin kohdalle syntyi laavajärvi, joka ehti pinnaltaan jähmettyä mutta pysyi sisältä sulana. Kun laavajärven reunavalli murtui, laava virtasi alta pois ja jähmettynyt kansi romahti.

Alueen kuuluisin kohde on Kirkja-niminen molemmista päistä avoin luola, joka tuo etsimättä mieleen goottilaisen kirkon holvikaaren. Kirkja sijaitsee pisimmän polun varrella mutta on vaivan arvoinen.

Hśsavķk

Majapaikkamme Gistihśsiš Garšur oli Mżvatnin ja Hśsavķkin välilä. Kävimme syömässä Hśsavķkissa satamassa sijaitsevassa ravintolassa. Hśsavķk on pittoreski kalastajakylä. Vuonon vastakkaisella rannalla näkyy lumipeitteisiä vuoria. Täällä ravintolasta löytyi pöytä jonottamatta. Hśsavķkissa on myös valasmuseo sekä fallologinen museo, jossa on näyte kaikista muista Islannissa elävistä nisäkäslajeista paitsi ihmisestä.

Ystihver

Lonely Planetin opaskirjan vanha painos kertoo Husavķkin seudulla sijaitsevasta Hveravellir-nimisestä geotermisestä alueesta, jossa on mm. parin kolmen minuutin välein purkautuva geysir nimeltä Ystihver. Tämä on siis eri Hveravellir kuin Kjölurin reitillä oleva samanniminen alue. Opaskirjan uudessa painoksessa ei mainita Ystihveriä eikä toista Hveravelliriä, eikä kumpaakaan löytynyt meillä olevista kartoistakaan.

Verkosta löytyneestä dokumentista ilmeni, että huomattava osa Hveravellirin kuumasta vedestä siirretään nykyään putkea myöten Hśsavķkiin ja käytetään lämmitykseen ja sähköntuotantoon. Tämä epäilemättä vaikuttaa Hveravellirin kuumiin lähteisiin. Toisaalta YouTubesta löytyi video Yhstihverin purkauksesta vuodelta 2008, joten näytti olevan toivoa, että näkisimme toimivan geysirin.

Ongelmana oli vielä, ettemme tieneet missä Hveravellir on. Mutta ajaessamme Hśsavķkiin näimme tien vasemmalla puolella matalan tien suuntaisen katkeamattoman harjanteen. Päättelimme sen lämpöputkeksi, ja paluumatkalla seurasimme sitä alkulähteelleen. Lopulta näimme pienen tienviitan, jossa luki Hveravellir, ja sinne putki päättyi. Löysimme kuuman lähteen, ja kysyin vieressä olevan talon parvekkeella olevalta mieheltä, onko se Yhstihver. Hän vastasi että on. Kysyin, purkautuuko se vielä. Hän sanoi että kyllä, mutta ei niinkuin vanhoina aikoina; nykyään siihen tarvitaan saippuaa. Lähde sinkosi sentään vettä spontaanistikin parin metrin korkeuteen.

Gošafoss

Aamiainen Gistihśsiš Garšurissa oli ainesvalikoimaltaan niukanlainen mutta täytti tehtävänsä. Majapaikasta suuntasimme ensin etelään ja ykköstietä länteen etsimään Gošafossia. Idästä tullessa putous oli helppo löytää, se näkyi suoraan edessä. Sen sijaan lännestä tullessa se jäi näköesteen taakse kunnes se on suoraan sivulla. Tien reunassa oli pieni viitta, mutta se oli jäänyt meiltä huomaamatta. Putous oli näkemisen arvoinen vaikka se ei kovin korkea ollutkaan.

Ķslendingabókin mukaan nimi Gošafoss eli jumalten putous sai nimensä, kun Alžing oli päättänyt julistaa kristinuskon Islannin viralliseksi uskonnoksi vanhan germaanisen uskon sijaan. Tämä tapahtui vuonna 999 tai 1000. Palattuaan Alžingista Ljósavatnissa olevaan kotiinsa lainpuhuja Žorgeir Žorkelsson heitti vanhoja jumalia esittävät patsaan putoukseen, siitä nimi. Žorgeir oli avainasemassa päätöksen syntymisessä. Hän oli siihen asti tunnustanut vanhaa uskontoa mutta asettui kokouksessa kristinuskon kannalle, kun vaihtoehtona näytti olevan kansan jakautuminen kahteen puolueeseen, joista kumpikin noudattaisi vain omia lakejaan.

Kävimme vielä toisen kerran Hśsavķkissa ja jatkoimme itään tietä 85.

Įsbyrgi

Įsbyrgi on noin 3.5 kilometrin mittainen hevosenkengän muotoinen pystysuorien jyrkänteiden ympäröimä laakso. Legendan mukaan se syntyi, kun Óšinnin lentävä hevonen Slęttur vahingossa kosketti maata. Geologien mukaan laakso syntyi kahdessa valtavassa vesimassojen ja jäävuorien vyöryssä, jotka saivat alkunsa Vatnajökullin alla olevan tulivuoren purkauksessa. Ensimmäinen purkaus on ajoitettu tapahtuneeksi 8000--10000 vuotta sitten, toinen noin 3000 vuotta sitten. Laakso on suojainen ja siellä kasvaa jopa 8 metrin korkuisia puita.

Įsbyrgiin johtavan tien alussa olevassa informaatiopisteessä meidät opastettiin ajamaan eteenpäin tien loppuun asti. Ajaminen oli hidasta, koska tielle mahtui kaksi autoa rinnakkain vain merkityillä kohtaamispaikoilla ja liikenne oli vilkasta. Onneksi matka oli lyhyt. Tie päättyi pysäköintipaikalle, jolta oli lyhyt kävelymatka näköalapaikoille lähellä laaksoa reunustavia kalliojyrkänteitä. Pystysuorat seinät olivat jylhät, mutta alhaalta näkyi kerrallaan vain pieni osa laaksoa. Laajemman kuvan saamiseksi olisi pitänyt päästä jyrkänteen yläreunalle. Kartassa ei näkynyt tietä sinne. Kävellen sinne olisi päässyt, jos olisimme varautuneet siihen.

Jälkeenpäin tuli mieleen, että kahdeksan metrin korkuisista puista kostuva metsä on varmaankin islantilaisille nähtävyys sinänsä. Ehkä siksi oletettiin turistien olevan kiinnostuneita nimenomaan laakson pohjasta.

Hljóšaklettar

Hljóšaklettar eli kaikukivet ovat laavakiviä, joissa on villi kuviointi. Laavakivi lohkeilee usein pylväsmäisesti, mutta täällä lohkeamissuunnat vaihtelevat samassa pinnassa. Tieltä 862 erkanee lyhyt sivutie kiville, risteyksessä on viitta.

Dettifoss

Dettifoss on Islannin kuuluisin vesiputous. Sen korkeus on 44 metriä ja keskivirtaama 193 kuutiometriä sekunnissa. Opaskylteissä varoitettiin, että kallio oli reunastaan rikkinästä ja saattoi pettää ihmisen alta. Turvalliseksi katsottu alue oli merkitty siimalla. Kun reunalle ei voinut mennä, putousta ei saanut kokonaan kuvaan. Tuli mieleen, että olisi pitänyt mennä vastakkaiselle puolelle eli itärannalle, mutta opaskirja väittää, että putous kuitenkin näkyy hiukan paremmin länsirannalta.

Dettifossin yläpuolella on Selfoss, joka näkyy Dettifossin ja pysäköintipaikan väliselle polulle (kuva siitä). Kolmen kilometrin päässä alajuoksulla on 27 metrin korkuinen Hafragilsfoss.

Vasta kohdalla huomasimme, että Dettifossin tienhaaran jälkeen tie 862 muuttuu tieksi F862, jolla ajaminen on sallittu vain nelivetoisille autoille. Se oli merkitty oikein kartassa, jonka saimme Farmholidays-organisaatiolta, mutta Suomessa ostetussa kartassa tie oli merkitty koko matkaltaan 862:ksi. Joen läsipuolinen tie 864 on kuitenkin molempien karttojen mukaan sallittu kaikenlaisille autoille.

Borgarfjöršur Eystri

Kuudentena matkapäivänä ajoimme ensin Egilstaširiin ja sieltä itärannikolle. Borgarfjöršur Eystri eli Bakkagerši on tietä myöten 70 kilometriä Egilstaširistä. Tie on paikoitellen huonokuntoinen, ja takaisin on tultava samaa tietä. Kylä on tunnettu erikoisista kivistään. Opaskirjan mukaan niitä piti löytyä helposti maastostakin. Ehkä niitä löytyisikin kauempana kylästä, mutta niiden poimiminen olisi joka tapauksessa ollut kiellettyä. Mutta kylässä on kauppa, Įlfacafé, jossa myydään kivestä valmistettuja esineitä, esimerkiksi kynttilänjalkoja, lautasliinatelineitä, jääkaappimagneetteja, peikkoja ja seinäkelloja. Ennen matkaamme liikkeellä oli omat kotisivut, joihin sisältyi myös tuotehakemisto, mutta enää en ole sivustoa löytänyt.

Egilstašir

Palattuamme Borgarfjöršur Eystristä tulimme toisen kerran Egilstaširiin. Kävimme valintamyymälässä ja sen jälkeen kahvilassa. Tilasin islantilaisen jäätelötötterön, joka osoittautui aika lailla erilaiseksi kuin suomalainen. Tiskillä oli valikoima erilaisia kastikkeita ja karamellirakeita jäätelön päälle. Tötteröön asetettu jäätelö kastettiin kastikkeeseen, sen jälkeen asiakkaan niin pyytäessä johonkin karamellirakeeseen, ja kastikkeen jäähtyessä jäätelön päälle muodstui kiinteä kuori. Jäätelökin oli erilaista kun Suomessa: se oli kylmänä pehmeämpää, muttei kuitenkaan pehmistä vaan kunnon jäätelöä. Erilaista oli myös se, että tötterölle oli oma hinta.

Kaakkoisrannikko

Egilstaširin ja Höfnin välillä ajoimme vain eteenpäin pysähtyen välillä kuvaamaan maisemia. Opaskirja tiesi kertoa, että täällä olisi hyviä patikointireittejä.

Höfn

Höfn eli Hornafjardarbaer on Islannin kaakkoisalueen keskus. Seitsemäntenä matkapäivänä tarkoituksemme oli käydä Höfnin jäätikkömuseossa. Löysimme sen, mutta se oli kiinni. Kyltin mukaan se aukeaisi kello 12. Me ja muutama muu turisti odottelimme rakennuksen edustalla. Kello tuli 12, mutta mitään ei tapahtunut. Kello 12:20 soitin kahteen ovessa ilmoitettuun numeroon. Toisen puhelimen kuulin soivan rakennuksen sisällä. Kummassakaan numerossa ei vastattu.

Jökulsįrlón

Jökulsįrlón on Vatnajökullin ja meren välissä oleva järvi, jossa kelluu lukuisia jäävuoria. Niitä oli myös lähellä rantaa melkein tien vieressä. Ilmoittauduimme veneretkelle matkamuistomyymälään. Siellä kohtasimme Garšurissa meidän kanssamme samaan aikaan yöpyneen ranskalaisperheen.

Runsaat puoli tuntia myöhemmin nousimme amfibiokulkuneuvoon, joka oli muuten veneen näköinen mutta siinä oli myös pyörät. Meille jaettiin pelastusliivit, ja sen jälkeen istuimme kaikki veneen kantta reunustaville penkeille. Ajoneuvo lähti liikkeelle ja suuntasi laguunin rantaan. Kun olimme päässeet veteen, opas sanoi, että voimme nousta seisomaan, jos haluamme.

Olin etukäteen ihmetellyt, miten vene voi ajaa turvallisesti jäävuorten välistä, kun valtaosa jäästä on pinnan alla. Vene ei suunnannutkaan jäävuorten sekaan vaan pysytteli niistä turvallisen matkan päässä avovedessä. Yksi mies ajoi kumiveneellä edellemme, ehkä tähystämään reittiä.

Joissain jäävuorissa näkyvä musta väri on laavakivimursketta, jota jäätikkö on irrottanut liukuessaan kallion yli.

Jökulsįrlón on nuori muodostuma, se syntyi vasta vuosina 1934--1935 jäätikön vetäytyessä. Vuonna 1975 järven ala oli 7.9 km², nyt vähintään 18 km². Laguunin kehityksestä on tietoa osoitteessa http://www.whoi.edu/page.do?pid=16761.

Laguunista mereen johtavan uoman mataluus estää jäävuoria karkaamasta, mutta laguunin jäätikönpuoleinen osa on yli 200 metriä syvä. Osa jäävuorista on kiinni laguunin pohjassa. Jäävuoret sulavat laguunissa hyvin hitaasti. Jäävuorten jää on kaikki suunnilleen saman ikäistä, tuhannesta tuhanteen viiteensataan vuoteen. Sulaessaan vuoret kääntyilevät niin että pohjaosa voi nousta vedenpinnan yläpuolelle. Oppaalla oli sylissään jäävuoresta irroitettu kirkas kimpale. Hän lohkaisi siitä pieniä palasia ja tarjosi niitä imeskeltäviksi.

Vatnajökullin kieleke

Jökulsįrlónin ja Skaftafellin välillä näimme lähelle tietä ulottuvan jäätikön kielekkeen, joka ei ollut listallamme. Sinne oli tie, joten menimme lähemmäs katsomaan. Muutkin olivat havainneet paikan. Jäätikön reuna päättyi pieneen järveen. Jää oli puhdasta ja väriltään sinivalkoista. Paikka oli todella kaunis.

Skaftafell

Skaftafellin kansallispuisto on Islannin suurin ja suosituin. Siellä käy vuosittain 160000 vierailijaa. Puiston tunnetuin nähtävyys on Svartifoss, ja se on todella näkemisen arvoinen. Itse putous on matala ja vähävetinen mutta sen taustana on tumma laavakivikallio, jonka pinta on lohkeillut pystysuoriksi kivisäleiksi.

Yksi Vatnajökullin kieleke työntyy lähelle Skaftafellin informaatiopistettä. Kuten muutkin jäätiköt, tämäkin on pienentynyt viime vuosikymmeninä.

Puiston eteläreunalla kasvaa rehevä pensaikko, Islannissa sitä kai sanotaan metsäksi.

Skeidarsandur

Noin tuhannen neliökilometrin laajuinen Skeidarsandur on maailman suurin tulvahiekka-aavikko. Vatnajökullilta alkavat joet jakautuvat tasaisella hietikolla lukuisiksi jatkuvasti uomaansa vaihtaviksi mataliksi haaroiksi. Vatnajökullin alla tapahtuvat tulivuorenpurkaukset aiheuttavat ajoittain suurtulvia, joissa virran mukana kulkee suuria jäävuoria.

Alueen itäosa oli keskiajalla asuttu, kunnes Öręfi-tulivuoren purkauksen aiheuttama tulva pyyhkäisi alueen yli vuonna 1362. Hietikko on sen jälkeenkin kasvanut ja kasvaa yhä.

Tie Skeidarsandurin yli saatiin rakennetuksi vasta vuonna 1974; sitä ennen höfniläiset joutuivat matkustamaan Reykjavķkiin Akureyrin kautta. Tasangolle rakennettiin pitkiä soravalleja ohjaamaan vesi silta-aukkoihin, mutta niistä ei ollut apua, kun iso purkaus vuonna 1996 vei mukanaan kolme siltaa. Tämän purkauksen liikuttamien vesimassojen huippuvirtaamaksi on arvioitu 55000 kuutiometriä sekunnissa ja kokonaistilavuudeksi 3.5 kuutiokilemetriä.

Fjaršrįrgljśfur

Kahdeksantena matkapäivänä tarkoituksemme oli ajaa aamupäivällä Lakille, mutta tiellä oli kaksi jokea, jotka olisi pitänyt ylittää pohjaa myöten, siltaa ei ollut. Jo ensimmäinen joki vaikutti odotettua vaikeammalta, ja toinen olisi kuulemma pahempi, joten harkinnan jälkeen päätimme kääntyä takaisin.

Siinä vaiheessa huomasimme ongelman. Olin kääntänyt vaihteiston hitaalle nelivedolle, ja nyt en saanut sitä takaisin normaalille nelivedolle enkä takavedolle. Kokeilin kääntää nuppia eri asentoihin ja ajaa välillä eteenpäin, kokeilin jossain vaiheessa ajonvakautuksenkin kytkemistä pois ja takaisin päälle, mutta mikään ei auttanut. Soitimme autovuokraamoon ja kerroimme ongelmasta. Virkailija yhdisti meidät mekaanikolle, joka neuvoi kääntämään pyörät suoraan ja ajamaan vähän matkaa eteenpäin, mutta sekään ei auttanut. Vuokraamo lupasi lähettää mekaanikon paikalle ja pyysi meitä pysäköimään tien viereen. Ajoimme vähän matkaa Reykjavķkin suuntaan ja pysäköimme tien vasemmalla puolella olevalle levennykselle, jonka vieressä oli informaatiotaulu.

Odotimme runsaan tunnin sateisessa säässä. Taulussa kerrottiin lähellä sijaitsevasta nähtävyydestä, Fjaršrįrgljśfur-nimisestä rotkosta, joka oli opaskirjassa kuvattu niin lyhyesti, että emme olleet kiinnittäneet siihen huomiota. Taulun mukaan rotko oli kuitenkin näkemisen arvoinen.

Mekaanikko tuli Reykjavķkin suunnasta noin tunnin ja vartin kuluttua puhelusta. Hän ajoi autolla vähän matkaa edestakaisin ja ilmoitti, että vaihteisto toimii. Kysyin, mitä hän teki. Hän kertoi näpränneensä vaihteiston nuppia ja kytkeneensä ajonvakautusta päälle ja pois. Siis samaa mitä minäkin olin yrittänyt, mutta ilmeisesti useampia kombinaatioita. Hän sanoi, että vuokraamo saattaa laskuttaa käynnistä. Torjuimme ajatuksen, auton olisi toki pitänyt toimia ilman temppuja, ja sitä paitsi olimme puhelimitse kysyneet neuvoa mekaanikolta, eikä hänkään keksinyt ratkaisua.

Kun auto toimi, lähdimme katsomaan muutaman kilometrin pääässä olevaa Fjaršrįrgljśfuria. Alkumatka oli Lakille johtavaa tietä, mutta rotkolle johtava tie haarautui ennen kuin tie 206 muuttui F206:ksi, eli Fjaršrįrgljśfurille olisi päässyt tavallisella autollakin. Rotko oli aika näyttävä. Sade jatkui vielä, mutta ei yhtä vuolaana kuin pysäkillä odottaessamme. Tämä oli koko matkalla ainoa kerta, kun sateesta oli vähän haittaa. Sadetta tuli kyllä muulloinkin monta kertaa, mutta vain silloin kun olimme sisällä hotellissa tai autossa.

Lauskįlavarša

Kuvassa näkyvät mustat kartiot ovat kivikasoja. Perimätiedon mukaan täällä oli iso farmi nimeltä Laufskįlar, mutta se tuhoutui vuonna 894 tulivuori Katlan ensimmäisessä muistiin merkityssä purkauksessa. Kerrotaan, että Laufskįlarissa oli 24 rautasaranoin varustettua ovea. Laavakumpu Lauskįlavarša sai nimensä farmin mukaan. Tavaksi tuli, että jokainen ohikulkija lisäsi kumpuun kiven tuomaan hyvää onnea matkalle. Tiehallinto toimitti paikalle irtokiviä, jotta nykyajan matkailijat voivat jatkaa perinnettä.

Vieressä on vahvasti sammaloitunut laavakenttä.

Hįlsanefshellir

Hįlsanefshellir on varsin vaatimaton luola, mutta sen vieressä oleva laavakallio on malliesimerkki pylväslohkeilusta. Myös luolan edessä oleva tumman soran peittämä merenranta on erikoinen. Rakeet ovat pyöristyneitä, luultavasti hioutuneet aaltojen pyörityksessä. Sora antaa periksi, kun sen päälle astuu, ja sen vuoksi sillä käveleminen on aika raskasta.

Taulussa varoitettiin menemästä veteen. Rantaan vyöryvät aallot olivat huomattavan korkeita. Terävähuippuiset kalliot ovat nimeltään Reynisdrangar. Legendan mukaan ne syntyivät, kun kaksi peikkoa yritti vetää kolmimastoisen laivan maihin. Kun aurinko nousi, peikot ja laiva muuttuivat kiveksi. Vasemmanpuoleinen kallio on laiva; takimmaiset mastot pilkistävät tästä kulmasta ensimmäisen huipun takaa.

Dyrhólaey

Dyrhólaey on Vķkin edustalla oleva korkea ja jyrkkäreunainen rantakallio. Sen tunnetuin erikoisuus on kallioon muodostunut portti, joka ulottuu sekä veden ylä- että alapuolelle niin paljon, että veneet voivat purjehtia sen läpi.

Dyrhólaey oli aika vaikea löytää. Ykköstiellä Vķkistä länteen oli kyllä selvä viitta, ja tien päässä oli hyvät näköalat, mutta Dyrhólaeyn näköistä kalliota ei siellä näkynyt.

Sitten huomasimme sivutien. Siinä ei ollut viittaa, mutta se näytti johtavan lännemmäs rantakalliolle. Tämänkin tien päässä oli jylhä maisema, mutta Dyrhólaeytä ei näkynyt. Vähän matkan päässä rantatörmällä oli jokin rakennus. Sinne johtava tie oli suljettu, mutta aidassa oli kapea, jalkaisin kuljettava portti. Järkeilimme, että sitä ei olisi jätetty auki, jos rakennukselle ei olisi saanut mennä.

Ja sieltä avautui näköala Dyrhólaeylle. Turisteille järjestetään myös veneretkiä, joihin kuuluu purjehdus reiän läpi.

Kesäisin näillä kallioilla pesii lintuja, muiden muassa lunneja, mutta nyt, elokuun 9. päivänä, niitä ei enää näkynyt.

Skógafoss

Skógafoss on 60 metrin korkuinen ja 25 metrin levyinen putous Skógarin pikkukaupungin kohdalla. Putous näkyy valtatielle. Vieressä on etnografinen museo. Putouksen yläpuolelle on polku, joka jatkuu vaelluspolkuna joen rantaa pitkin. Polun varrella joessa on yli 20 Skógafossia pienempää putousta.

Legendan mukaan alueen ensimmäinen asukas Žrasi Žórólfsson kätki kultaa sisältävän kirstun putouksen alle tai sen takana olevaan luolaan. Tarinasta on hiukan erilaisia versioita, mutta yhden mukaan 1600-luvulla kolme paikallista miestä yritti nostaa kirstun putouksesta. He onnistuivat pujottamaan köyden kirstun päädyssä olevaan renkaaseen, mutta kirstua nostettaessa rengas irtosi ja kirstu vaipui takaisin putoukseseen. Rengasta käytettiin myöhemmin ovirenkaana Skógarin kirkossa.

Skógarin museossa on näytteillä vanhan kirkon ovirengas, joskaan ei ole todisteita siitä, että rengas olisi peräisin Žrasin kirstusta.

Seljalandsfoss

Yhdeksäntenä matkapäivänä jatkoimme tietä 1 länteen. Seljalandsfoss sijaitsee Žórsmörkiin johtavan tien 249 varrella. Joki, Seljalandsį, saa alkunsa pieneltä Eyjafjallajökull-nimiseltä jäätiköltä. Putous on vähävetinen mutta korkea. Sen taakse pääsee polkua pitkin.

Raufarhólshellir

Raufarhólshellir on noin 1300 metriä pitkä laavatunneli, jonka sanotaan syntyneen vuonna 1000 tapahtuneessa purkauksessa. Tunneli syntyy, kun laavavirta jähmettyy päältä mutta pysyy sulana sisältä niin kauan, että sula laava ehtii virrata pois tunnelista. Raufarhólshellirin suuaukko sijaitsee tien 39 varrella lähellä tien 38 risteystä. Itse asiassa tie 39 kulkee tunnelin yli. Tunneli on 10--30 metrin levyinen ja noin 10 metrin korkuinen.

Olimme suunnitelleet kävelevämme jonkin matkaa tunnelin sisään, mutta tunneli osoittautui paljon odotettua vaikeakulkuisemmaksi. Tunnelin suuaukon vieressä oli taulu, jossa evästettiin että mukana pitäisi olla luotettavien valonlähteitten lisäksi käsineet ja kypärä. Heti tunnelin suulla oli louhikko, jota oli vaikea ylittää ottamatta käsillä tukea, joten käsineiden tarpeellisuus oli helpp uskoa. Kädessä pidettävän lampun sijasta olisi mukaan pitänyt ottaa otsalamppu, ja kaulassa riippuva kamerakin olisi saattanut olla jossain kohtaa tiellä. Voi olla, että alku oli keskimääräistä vaikeakulkuisempi, sillä tunneli oli sortunut suuaukon vierestä niin, että sen katossa oli toinen aukko maanpinnalle

Krysuvķk

Krysuvķk on geoterminen alue Reykjanesin niemimaalla, melko lähellä Reykjavķkiä. Nykyään siellä on useita kiehuvia mutakuoppia. 1990-luvulla siellä oli myös kaksi komeaa fumarolia. Geotermiset alueet ovat muuttuvaisia, kuka tietää mitä seuraava maanjäristys tännekin tuo.

Sininen laguuni

Sininen laguuni syntyi vahingossa Svartsengin geotermisen voimalan viereen. Maasta pumpattu kuuma vesi johdetaan voimalassa ensin turbiineihin ja sitten lämmönvaihtimeen kaukolämpöä varten. Jäähtynyt vesi pumpataan laavakentälle, josta sen oletettiin katoavan huokoiseen kallioon. Vedessä olevien mineraalien saostuminen kuitenkin muutti maan vesitiiviksi, ja syntyi lampi. Paikalle perustettiin kylpylä, joka sai nimen vuonna 1980 ensi iltansa saaneen elokuvan mukaan. Lammen vesi on tosiaan sinistä, johtuu kuulemma osittain siihen sekoittuneista mineraaleista ja osittain mikrobeista, joita vedessä on noin 200 lajia.

Vesi on mineraaleista sameaa, ja sen sanotaan auttavan ihosairauksiin, kuten psoriasikseen. Kylpylän myymälässä on myös laguunin nimeä kantavaa kosmetiikkaa. Matkakumppanini tuli vakuuttuneeksi laguunin lämimästä vedestä nousevan höyryn tehosta; vaikka olimme laguunissa vain puolisen tuntia, kasvojen iho näytti ihanan sileältä koko loppupäivän.

Reykjavķk

Kymmenes matkapäivä kului ostoksilla Reykjavķkissä. Reykjavķkin liikkeet keskittyvät yhdelle kadulle, Laugavegurille. Matkamuistomyymälöitä on paljon, mutta valikoimat ovat toistensa kaltaisia. Esimerkiksi villavaatteet ovat saaren ominta tuotantoa, mutta useimpien villapaitojen ja päähineiden malli oli omaan makuuni vähän liian omalaatuinen. Yhdestä kaupasta löytyi sentään kaunis ja käytännöllinen osittain huopautettu myssy.

Yhdenlaisiksi tuliaisiksi suunnittelimme paikallisia alkoholijuomia. Alkoholin myynti on Islannissa säännöstelty tiukemmin kuin Suomessa. Paikallisella Alkon vastineella Vinbśšinilla on vähittäismyyntimonopoli. Opaskirjassa kerrottiin, etteivät islantilaiset juo alkoholijuomia hyvän maun vuoksi vaan humaltuakseen. Se näkyi myymälän valikoimassa. Tarjolla ei ollut yhtään islantilaista likööriä, ja oluttakin oli vain kolmea lajia. Olutta juoville sukulaisillemme ja ystävillemme ajattelimme viedä tölkillisen kutakin lajia. Kantamisen vähentämiseksi päädyimme kuitenkin ostamaan juomat lentoaseman tax freestä, jossa Vinbśšinin myyjän mukaan on tarjolla sama valikoima samaan tai halvempaan hintaan.

Yhdennentoista matkapäivän aamuna heräsimme kello 4:00. Hotellin ruokasaliin oli ystävällisessti laitettu meitä varten aamiaistarpeita. Pikkubussin oli määrä lähteä hotellin edestä kello 4:50, ja kone Helsinkiin lähti Keflavķkistä kello 7:55. Pikkubussi ei ajanut lentokentälle asti vaan keskusasemalle, jossa matkustajat siirtyivät isompiin busseihin. Lippu piti ostaa tältä asemalta. Pääsin täällä kätevästi eroon jäljellä olevista kruunuista maksamalla lipun kahdella valuutalla.

Matkakumppanini laukut menivät ensimmäiseen bussiin, mutta minun matkatavarani eivät mahtuneet siihen eivätkä toiseenkaan bussiin. Nousimme kumpikin samaan bussiin, jossa matkatavaramme olivat. Matkalippu oli yhteinen, mutta kuljettaja uskoi, että olen maksanut matkan vaikka minulla ei ollutkaan lippua.

Keflavikin lentokentällä oli sellainen systeemi, että samat tiskit palvelivat kaikkia lentoja. Ihan järkevää resurssienkäyttöä, mutta jono oli sitten tosi pitkä, ja me olimme hännillä, koska minun bussini oli viimeinen.

Lähtöselvityksestä päästyämme kiiruhdimme tax free -myymälään. Eilinen suunitelmamme tuliaisoluiden ostamisesta ei sellaisenaan toiminut, koska tölkkejä myytiin vain kuuden kappaleen nipuissa. Oli siis tyydyttävä yhteen olutlajiin.

Aikaisesta herätyksestä huolimatta ehdimme lähtöportille vasta kun suurin osa matkustajista oli jo koneessa.

P.S.

Matkan alussa nostimme automaatista 10000 kruunua eli noin 57 euroa, mutta maksoimme melkein kaikki ostokset luottokortilla. Viimeisen matkapäivän alkaessa osa käteisestä oli yhä käyttämättä. Kulutimme sen lentokenttäbussin lippuihin.

Muutama viikko matkan jälkeen saimme molemmat Luottokunnalta ilmoituksen, että luottokorttiemme tiedot olivat joutuneet vääriin käsiin ja kortit oli vaihdettava. Oman korttini numero oli ollut tietomurron kohteeksi joutuneessa rekisterissä eikä sitä ilmeisesti yritetty käyttää, mutta matkakumppanini kortti oli kopioitu ja kopiota oli käytetty Yhdysvalloissa 700 dollarin edestä. Matkakumppanini ei ollut käyttänyt koko korttia muualla kuin Islannissa. Myöhemmin kuulimme, että samaa oli tapahtunut muillekin Islannin kävijöille. Tämän perusteella luottokortin käyttö Islannissa ei ehkä ole hyvä idea.


Muut matkat