Matkakertomus Havaijilta

Keaholen kenttä on kansainväliseksi lentokentäksi viehättävän pieni. Lentoaseman ilmeen tekee erikoiseksi se, että palvelupisteet ja odotustilat ovat suurimmaksi osaksi ulkona, katoksen alla mutta ilman seiniä.

Havaijin saariryhmään kuuluu kahdeksan muita isompaa saarta ja noin 130 vähäistä saarta, atollia, riuttaa ja luotoa. Tiheimmin asutulla Oʻahulla on melkein miljoona asukasta, kahdeksasta saaresta toiseksi pienimmällä Niʻihaulla asuu noin 130 ihmistä, ja pienin, Kahoʻolawe, on asumaton. Suurin saari on myös nimeltään Havaiji, tai alkukielellä Hawaiʻi. Sekaannusten välttämiseksi siitä käytetään usein nimeä Big Island. Se on yli kaksi kertaa niin suuri kuin muut saaret yhteensä.

Koko saaristo on tulivuorenpurkausten tulosta. Havaijin kohdalla Maan vaipassa on kuuma piste, josta nousee pinnalle laavaa. Kuuman pisteen ajatellaan pysyvän paikoillaan, mutta maankuori liikkuu luoteeseen. Näin syntyy saariketju, jonka kaakkoispäässä kuuma piste nostaa pintaan uusia saaria ja vastakkaisessa päässä vanhat saaret vajoavat hiljalleen mereen. Kuuman pisteen jälki näkyy merenpinnan alla 5400 kilometrin pituisena harjanteena. Muita kuuman pisteen tuottamia saaristoja ovat mm. Galapagos, Azorit ja Islanti.

Lensimme Helsingistä Lontoon ja Los Angelesin kautta Hawaiʻin saaren länsirannikolla sijaitsevalle Keaholen kentälle. Matka vei välilaskuineen 25.5 tuntia, mutta 13 tunnin aikaeron vuoksi olimme aamulla lähdettyämme perillä saman päivän iltana. Vietimme neljä päivää länsirannikolla ja kuusi päivää itärannikolla. Sitten lensimme Oʻahulle, jossa vietimme neljä päivää. Paluumatkalle lähdimme keskiviikona illalla ja saavuimne Helsinkiin perjantaina aamulla.

Suojanpuoleinen rannikko

Länsirannikon keskus on pikkukaupunki Kailua-Kona, noin 12000 asukasta.

Havaijin saaristo sijaitsee pohjoisella pasaatituulivyöhykkeellä, joten tuuli puhaltaa jatkuvasti koillisesta. Kun saarten keskiosa on vuoristoista, suurin osa tuulen mukana tuleva kosteudesta tiivistyy sateeksi tuulenpuoleisella kaistaleella. Lounaiselle suojanpuoleiselle rannikolle jää sadetta suhteellisen vähän ja se on keskimäärin aurinkoinen ja kuuma.

Ensimmäiset neljä päivää vietimme suojanpuoleisella länsirannikolla. Vastoin odotuksia sää oli suurimman osan aikaa pilvinen ja pientä tihkusadettakin tuli usein, tosin niin heikkoa ettei sillä ollut merkitystä.

Havaiji on yksi maailman eristyneimmistä saaristoista. Lähimmät naapurit ovat Kiribati ja Midway, molemmat yli 2000 kilometrin päässä. Harvat kasvit ovat päässeet saarille tuulten tai merivirtojen mukana tai lintujen kuljettamina. On laskettu, että alkuperäisiä tulokaslajeja on ollut vähemmän kuin 280. Ne ovat saarilla kehittyneet uusiksi lajeiksi, mutta alkuperäislajien kokonaismääräkin on alle tuhat. Valtaosa niistä ei esiinny luonnonvaraisina missään muualla.

Polynesialaiset toivat saarille purjehtiessaan mukanaan omat viljelykasvinsa: taron, kookospähkinän, sokeriruo'on, banaanin, makean perunan, silkkiäispuun. Ne eivät radikaalisti muuttaneet saarten lajikirjoa. Eurooppalaisten saapuminen sen sijaan muutti tilanteen rajusti. Melkein mikä kasvi tahansa kasvaa Havaijilla, jos se ei vaadi kylmähorrosta talvella. Havaijin nykyinen kasvillisuus on paljolti eri näköistä kuin alkuperäinen.

Tämä intensiivisesti kukkiva puu on hieman epävarman lajinmäärityksemme mukaan afrikkalainen tulppaanipuu (Spathodea campanulata), joka tunnetaan myös nimillä liekkipuu, lähdepuu, intianseetri ja Santo Domingon mahonki. Se on yleinen saaren länsirannikolla. Wikipedian mukaan se kasvaa hyvin myös sademetsissä ja jalansijaa saatuaan leviää tehokkaasti alkuperäisen kasvillisuuden kustannuksella, joten kauneudestaan huolimatta se ei ole varauksitta tervetullut.

Heliconia pendula on kotoisin Keski- ja Etelä-Amerikasta.

Kauniisti kukkiva ʻohiʻa lehua (Metrosideros polymorpha) kuuluu Havaijin alkuperäiseen lajistoon. Se on muodoltaan hyvin vaihteleva puu: hyvässä maassa se kasvaa 20--25 m korkeaksi, laavakentän halkeamassa se jää paljon pienemmäksi. Puu on erittäin kovaa ja sopii materiaaliksi rakentamiseen, työkaluihin ja aseisiin. Kukkia on käytetty lein aineksina. Toinen Havaijin alkuperäiseen kasvistoon kuuluva kova puulaji on koa. Hilossa on museotalo, joka on rakennettu ilman nauloja, sitomalla palkit kookosköysillä. Talon ullakolla oli koapalkki, johon joku oli yrittänyt lyödä naulaa, onnistumatta, eikä naulaa ollut sitten saatu puusta irtikään.

Havaijin kieli

Havaijilla on kaksi virallista kieltä, englanti ja havaiji. Havaijin puhujia on nykyään noin 10000, mutta on olemassa liike kielen elvyttämiseksi, ja moni saarilla asuva opiskelee sitä päättäväisesti. Yksittäisiä havaijin kielen sanoja käytetään yleisesti ja ilman selityksiä: aloha (monikäyttöinen tervehdys), mahalo (kiitos), mauka (sisämaahan päin), makai (merelle päin). Paikannimet ovat suurimmaksi osaksi havaijinkielisiä, paikallisista kasveista ja eläimistä käytetään usein havaijinkielisiä nimiä, ja tietenkin alkukielisiä nimiä käytetään Havaijilla keksityistä tavaroista ja käsitteistä (ʻukulele, lei, hula). Kaksi kertaa näimme vessan ovella havaijilaiset sanat kāne (mies) ja wahine (nainen) ilman englanninkielisiä vastineitaan. Kylteissä oli myös pistekirjoitusmerkinnät, mutta nekin olivat havaijiksi. Kuvasymbolit kuitenkin olivat mukana.

Havaijin kieli on vokaalivoittoinen. Konsonanttia seuraa aina vokaali, mutta vokaalit eivät vaadi edeltävää konsonanttia. Vokaalit voivat olla lyhyitä tai pitkiä, ja diftongit voivat koostua kahdesta lyhyestä tai lyhyestä ja pitkästä vokaalista. Pitkää vokaalia merkitään kirjoituksessa lisäämällä sen päälle vaakasuora viiva; yhdistelmää ei lasketa eri kirjaimeksi. Näppäimistöjen ja tulostuslaitteiden rajoitusten vuoksi ʻokina jätetään Havaijin ulkopuolella usein pois ja vaakaviivat vielä useammin.

Kahaluʻu

Kahaluʻun uimarantaa kehutaan aiheellisesti yhdeksi Havaijin helpoimmista snorklauspaikoista. Ranta on kivikkoinen, mutta siinä on käytäviä, joiden kautta veteen pääsee hiekkaa pitkin.

Uhanalaisen vihreän kilpikonnan (havaijiksi honu) sanotaan viihtyvän täällä, ja kuulimme jälkeenpäin, että niitä oli nähty samaan aikaan kun itse olimme rannalla tai vedessä. Itse emme olleet niitä havainneet.

Korallit kasvavat vähän kauempana rannasta, kuitenkin niin matalassa vedessä, että laskuveden aikaan nipin napin mahtuu uimaan niiden yli. Koralleja on vieri vieressä useita lajeja. Toisin kuin kalat, korallit ovat Havaijilla yleisesti ottaen melko värittömiä, mutta löytyy niistäkin eri sävyjä.

Kahaluʻun kalat ovat kesyjä: ne ovat niin tottuneet uimareihin ja snorklaajiin, ettei ihmisten läsnäolo näytä niitä häiritsevän. Tämä tietenkin helpottaa niiden kuvaamista.

Puʻuhona o Honaunau

Vanhassa polynesialaisessa kulttuurissa keskeinen ihmisten toimintaa rajoittava tekijä oli tabu-käsite, havaijiksi kapu. Kapu oli uskonnollispohjainen ehdoton kielto. Kapuja oli paljon, osa niistä on nähty tarkoituksenmukaisiksi kestävän luonnontalouden vaatimiksi rajoituksiksi, mutta osa oli mielivaltaisia. Miehet ja naiset eivät saaneet aterioida yhdessä, eivätkä naiset saaneet valmistaa ruokaa miehille. Naiset eivät saaneet syödä sikaa, banaania eikä kookospähkinää. Alamaiset eivät saaneet koskettaa päällikön varjoa, koska se olisi vienyt häneltä manaa (spirituaalista voimaa). Tietyt työt olivat sallittuja vain tiettyinä ajanjaksoina.

Perimätiedon mukaan jyrkkä luokkajako, kapu-järjestelmä ja ihmisuhreja vaativa uskonto tulivat Havaijille Tahitilta noin 1000-luvulla saapuneen toisen siirtolaisaallon mukana. Koska kapu katsottiin osaksi jumalallista järjestystä, rangaistus sen rikkomisesta oli ankara, usein kuolemantuomio. Järjestelmässä oli kuitenin takaportti. Tietyt temppelit olivat turvapaikkoja kapua rikkoneille, ja myös muille vakavassa vaarassa oleville. Jos pakolainen pääsi turvapaikkaan, hän vältti rangaistuksen ja saattoi jonkin ajan kuluttua aloittaa turvapaikan ulkopuolella puhtaalta pöydältä. Turvapaikkaan pääseminen ei välttämättä ollut helppo tehtävä.

Puʻuhona o Honaunau oli turvapaikoista tunnetuimpia. Alue oli kuninkaallisten asuinpaikka, ja sitä vartioitiin tarkoin, mutta sinne oli mahdollista päästä meren puolelta uimalla. Alueella olevassa temppelissä säilytettiin edesmenneinen päälliköiden luita, joissa uskottiin olevan paljon manaa. Se viime kädessä suojasi pakolaisia.

Koko Havaijin ensimmäisen kuninkaan Kamehameha I:n kuoltua tämän lempivaimo Kaʻahumanu sai vaikutusvaltaisen aseman hallinnossa. Hän yritti suostutella nuoren vallanperijän Liholihon eli Kamehameha II:n lopettamaan kapu-järjestelmän. Hän sai tukea Liholihon äidiltä Keōpūolanilta, eräiltä miespuolisilta päälliköiltä ja jopa ylimmältä papilta Hewahewalta. Havaijilaiset olivat tässä vaiheessa tutustuneet muihin kansoihin ja havainneet, että nämä voivat hyvin ja menestyivät, vaikka eivät noudattaneet kapu-sääntöjä.

Puoli vuotta Liholihon hallintokauden alkamisesta, marraskuussa 1819, Kailua-Konassa järjestettiin suuret juhlat, joissa tavan mukaisesti oli erilliset pöydät miehille ja naisille. Juhliin oli kutsuttu myös useita ulkomaalaisia. Tapahtumista on eri lähteissä erilaisia versioita, joidenkin mukaan naiset olisivat huijanneet Liholihon rikkomaan kapun, mutta luotettavimmilta vaikuttavien lähteiden mukaan Liholiho teki päätöksen itse, vaikkakin hän oli hermojaan rauhoittaakseen juonut juonut melko paljon. Todistajien edessä hän käski viedä naisten pöytään kiellettyjä ruokia ja istuutui itse pöytään syömään heidän kanssaan. Tämä lopetti kapu-järjestelmän Havaijilla.

Hawaiʻin eteläkärki

Jatkuvasti samasta suunnasta puhaltava pasaatituuli on vaikuttanut perusteellisesti joidenkin yksinäisten puiden kasvuun.

Hawaiʻin saaren ja koko saariston eteläisin ranta on Havaijille epätavallista jyrkännettä. Jotkut uhkarohkeat hyppäävät jyrkänteeltä veteen, mikä ei ehkä ole kovin järkevää.

Puakon petroglyfit

Useissa paikoissa saarella on sileään pehmeään laavakiveen kaiverrettuja kuvioita, Suurin osa kuvioista on ihmishahmoja, osa on eläinaiheisia, joistain ei saa selvää. Puoakon piirrosalue on yksi laajimmista. Kun piirrokset tehtiin, alueella oli nykyistä niukemmin varjoa tarjoavaa kasvillisuutta eikä asukkailla ollut nykyisten maastolenkkarien veroisia kenkiä. Siitä huolimatta alueella oli vahva vetovoima. Jostain syystä piirrokset koettiin tärkeiksi.

Tietenkin osa ihmisistä kokee nykyäänkin tärkeäksi jättää oman piirroksensa näkyvään paikkaan. Puakon eteläpuolinen tien varsi on suosittu nykyaikaisten graffitien julkaisualue. Täällä niitä ei tehdä kalliota kaivertamalla eikä urbaaniin tapaan spraymaalillakaan, vaan latomalla valkoisia kiviä mustalle laavakentälle. Siisti ja luontoa säästävä tekniikka, ja vanhentuneiden kuvioiden kivet on helppo kierrättää. Alun perin kivet on pitänyt kantaa tänne, täällä niitä ei maastosta löydy, joten vaivaa on näidenkin vuoksi nähty.

Puʻukoala heiau

1700-luvulle asti Havaijin saaristo oli jakautunut useiden itsenäisten ja keskenään kahakoivien päälliköiden hallitsemiksi alueiksi. Kuuluisa profeetta Kauaʻi-Kapoukahi ennusti Hawaiʻin saaren länsiosia hallitsevalle Kamehamehalle, että tämä saisi valtaansa koko saariston, jos hän rakentaisi Puʻukoalaan temppelin sodanjumala Ku-kaʻili-mokulle. [viite]

Kaikki Kamehamehan hallitseman alueen miehet määrättiin osallistumaan rakennustöihin, päälliköt siinä kuin rahvaskin. Kamehameha itse kantoi kiviä muiden mukana. Ainoa poikkeus oli Kamehamehan nuorempi veli Ke-aliʻi-maikaʻi, jonka tehtävä oli valvoa, että rituaalit tehdään oikein.

Temppelillä saattoi olla vaikutusta taistelujen lopputulokseen, sillä kilpailevat päällikötkin ilmeisesti uskoivat Ku-kaʻili-mokun myötämielisyyteen temppelin rakentajaa kohtaan. Temppeli valmistui vuonna 1791, ja neljä vuotta myöhemmin Kamehameha valloitti muut saaret paitsi Kauaʻin, jonka päälliköt tunnustivat Kamehamehan hallitsijakseen vasta 1810.

Kohalan vuoristotie

Opuntiakaktukset ovat ylängöllä yleisiä.

Saarten sisäosien vuoret ovat saarten pinta-alaan nähden korkeita, ja niillä on sen verran viileämpää, että maailman kolmestatoista kavillisuusvyöhykkeestä yksitoista esiintyy Havaijilla. Kohalan vuoristotie Waimeasta saaren pohjoiskärkeen kulkee osan matkaa runsaan kilometrin korkeudessa merenpinnasta. Kilometri vielä ei ole kovin paljon, mutta maisema on hämmästyttävän erilainen, enimmäkseen avointa niittyä. Vuorilla onkin karjatiloja, jotka tarvitsevat laajoja laitumia.

Keski- ja Etelä-Amerikasta kotoisin olevan Lantana camaran runsaat kaksiväriset kukinnot ovat kauniita, mutta kasvia pidetään rikkaruohona, koska se on karjalle myrkyllinen.

Kierto etsii kiipeilyalustaa, mutta kun niityltä ei sellaista löydy, se suikertaa maanpintaa pitkin.

Hapuna Beach

Hapuna Beach on Hawaiʻin saaren suurin valkoinen hiekkaranta, ja sitä pidetään myös yhtenä parhaista. Ranta on usean sadan metrin pituinen, ja myös leveyttä on ylellisesti, joten tilaa on paljon rannalla makoiluun; ahdasta alkaa tulla vasta, jos ihmiset pyrkivät samanaikaisesti veteen. Rantaa kehutaan myös hyväksi snorklauspaikaksi, mutta siinä suhteessa se oli täydellinen pettymys: pohjasta ei löytynyt mitään katsottavaa, vain loputtomasti hiekkaa. Ehkä en mennyt tarpeeksi kauas tai ehkä korallit ja kalat ovat keskittyneet tiettyyn kohtaan rantaa.

Tuulenpuoleinen rannikko

Neljän Konassa vietetyn päivän jälkeen ajoimme pohjoista reittiä saaren läpi saaren suurempaan kaupunkiin Hiloon. Pasaatituulen puoleinen rannikko on suureksi osaksi sademetsää. Rehevä kasvillisuus tietenkin vaatii säännöllisiä sateita. Juuri hotelliin saapuessamme näimme, että sade voi olla aika vuolasta. Se ei kuitenkaan ollut jatkuvaa vaan kuurottaista.

Pepeʻekeon maisematie

Vähän Hilon pohjoispuolella valtatie 19:n suuntainen seitsemän kilometrin mittainen rinnakkaistie kulkee kauttaaltaan runsaan ja kauniin kasvillisuuden keskellä. Tie liittyy molemmissa päissä valtatiehen, joten sille kannattaa ilman muuta poiketa ainakin kerran.

Hilo

Näkymä hotellihuoneen parvekkeelta Hilossa

Liliʻuokalanin japanilaistyylinen puisto on kaupungin viehättävimpiä ulkoilualueita.

Sateenkaariputous Hilossa

Matala mutta leveälatvuksinen monkeypod tree eli sadepuu (Samanea saman) antaa varjoa laajalle alueelle. Se on suosittu puistopuu.

Havaijilainen keittiö

Yksi kiinnostava aihe matkoilla on tietenkin paikallinen ruokakulttuuri. Täällä halusimme maistaa ainakin taroa eli havaijiksi kaloa, joka oli muinaisissa kulttuureissa yhtä keskeinen ruoka-aines kuin meillä peruna. Sitä on viljelty ruuaksi myös Aasiassa, Afrikassa, Etelä-Amerikassa, Azoreilla, Kanarian saarilla ja antiikin Roomassa. Suomessa sitä on joskus kasvatettu puutarhoissa elefantinkorvan nimellä (nimi tulee lehden muodosta). Raakana taroa pidetään syömäkelvottomana, jopa myrkyllisenä, korkean oksaalihappopitoisuutensa vuoksi, mutta keittäminen tai yön yli liottaminen poistaa suuren osan haitallisesta aineesta. Tärkkelyspitoisen juurakon lisäksi myös lehtiä käytetään ruokiin. Niissä on enemmän proteiinia kuin juurakoissa.

Länsirannikolla etsimme havaijilaista perinneruokaa tarjoavaa ravintolaa, mutta emme löytäneet yhtään. Japanilaisia, thaimaalaisia, kiinalaisia, vietnamilaisia, italialaisia ja amerikkalaisia ravintoloita oli, mutta ei havaijilaisia. Hilosta löytyi Kuhio grill, jonka listassa oli yksi perinteinen annos. Se sisälsi paistettua porsasta tai kanaa taron lehteen käärittynä, ja poita eli taron juurakosta tehtyä tahnaa. Poi säilyy paremmin kuin tuore taro, varteenotettava seikka tropiikissa.

Toki opaskirjoissa oli kerrottu, ettei poi maistu juuri miltään. Sitä sekoitetaan usein maukkaampien ainesten kanssa, mutta tässä annoksessa poi tuntui olevan poita. Taron lehdessä oli makua, minusta se ei ollut hassumpaa, mutta matkakumppanini ei siitä erityisemmin pitänyt.

ʻAkakan putoukset

ʻAkakan putousta ympäröivä puisto ylitti odotukset. Noin 650 metrin pituinen polku kulkee läpi rehevän ja vaihtelevan sademetsän.

Upeana kohteena paikka on myös suosittu, ja se saattaa olla ongelma. Saapuessamme aamupäivällä saimme vielä auton pysäköintipaikalle, mutta myöhemmin tulleet joutuivat jättämään sen tien varteen.

Soihtuinkivääriä (Etlingera elatior) kasvatetaan koristekasvina, ja sitä tavataan täällä villiintyneenä.

Bambu kasvaa täällä pieniksi metsiköiksi asti.

Itse putous on 135 metriä korkea. Eräs kalalaji, Lentipes concolor, havaijiksi oʻopu alamoʻo tai oʻopu hiʻu kole, nousee kutemaan putouksen yläpuolelle. Se ei tietenkään onnistu uimalla, joten kala kiipeää pitkin putouksen takana olevaa kalliota. Se nousee myös Havaijin korkeimman, 300 metriä korkean Hiʻilawen putouksen yläjuoksulle.

Waipiʻon laakso

Saaren koillisrannalla sijaitseva Waipiʻo oli aikoinaan saaren tärkein viljelyalue. Se oli myös uskonnollinen keskus ja ylimmän päällikön asuinpaikka, eikä tämä ollut sattumaa. 1500-luvun alussa elänyt päällikkö ʻUmi oli myös hengellinen johtaja, maanviljelijä ja kalastaja. Laaksoon johtava tie on päällystetty ja melko hyväkuntoinen mutta hyvin jyrkkä, enimmillään 25 %, joten se soveltuu vain nelivetoisille autoille (ja kuten myöhemmin ilmeni, kaikki autovuokraamot yhtä lukuunottamatta kieltävät sen ajamisen omilla autoillaan). Tien jyrkkyyden vuoksi jalkaisin laskeutuminen on yhtä raskasta kuin nousukin.

Laakson rantakaistaleella on hienon mustan hiekan peittämä alue, mutta se ei ulotu mereen, vaan ranta on laavakiveä. Vähäinen hiekka on pulverimaisen hienoa, samanlaista kuin Hapuna Beachin valkoinen hiekka.

Tämä mimosalaji reagoi kosketukseen. Kun lehtiä tökkää sormella, ne menevät suppuuun ja lehtiruoti painuu alaspäin.

Banyan-puun siemenet itävät isojen puiden koloissa. Nuorena puu kasvaa päällyskasvina isäntäpuun rungolla. Samalla kun latva kasvaa ylöspäin, puu työntää ilmajuuria maata kohti. Kun ne saavuttavat maanpinnan, ne muuttuvat todellisiksi juuriksi. Täysikasvuisenakin puu kasvattaa oksistaan yhä lisää ilmajuuria, ja jos niitä ei katkota, puu leviää niiden avulla yhä laajemmalle. Vasen kuva Waipioʻon laaksosta, oikea Hilosta.

Puna

Saaren lounainen osa Puna on muiden asukkaiden silmissä oma maailmansa: "not far away but far out". Entiselle maatalousseudulle on muuttanut uushippejä, minimalisteja, mantereen eläkeläisiä, luomutuottajia, omaperäisiä taiteilijoita, new age -harrastajia ja marihuanan kasvattajia. Heterogeenista populaatiota yhdistää kellosta piittaamaton elämäntapa ja kiintymys maahan, josta Kīlauea on ahmaissut huomattavan osan.

Suurin osa Punan rannasta on rosoista ja kallioista. Punassa oli aikoinaan yksi maailman kuuluisimmista mustista hiekkarannoista, Kaimu Beach, mutta se jäi Kīlaueasta purkautuneen laavan alle. Paikalliset asukkaat ovat alkaneet istuttaa laavakentän halkeamiin uusia palmuja ja saniaisia. Toinen suosittu ranta, Kehena Beach, vajosi useita metrejä maanjäristyksessä vuonna 1975 ja on nykyään enimmäkseen hiljainen. Se on clothing-optional -ranta. suolavettä.

Gekkoja on Havaijilla kahdeksaa lajia, luultavasti kaikki ihmisten mukana tulleita, vaikka on myös spekuloitu, että jonkin lajin munat olisivat saattaneet tulla merivirtojen mukana. Gekkojen munat kestävät suolavettä.

Laavapuut

Nämä laavapylväät syntyivät satoja vuosia sitten, kun laava peitti ʻohiʻapuumetsän. Puiden runkojen paikalle jäi ensin tyhjät piiput, joista sitten kehittyi pylväitä (lähteet jättävät yksityiskohdat arvailujen varaan). Pysäköintialueella ilmoitettiin, että portti suljetaan kolmelta iltapäivällä. Sen jälkeen autoa ei olisi saanut ulos. Ihmettelimme varhaista sulkemisaikaa, mutta emme uskaltaneet ottaa riskiä vaan kävimme kiertämässä polun vuorotellen, toisen odottaessa pysäköintialueella valmiina ajamaan auton ulos. Portin sulkijaa ei kuitenkaan näkynyt.

Kīlauea

Jokainen Havaijin saari koostuu yhdestä tai useammasta tulivuoresta, joden laavasta saari on syntynyt. Oʻahu, Maui ja Lanaʻi koostuvat kahdesta tulivuoresta, mutta Hawaiʻi peräti viidestä. Kuudeskin tulivuori on nousemassa meren alla, mutta toistaiseksi ei tiedetä, sulautuuko se Hawaiʻiin, muodostaako se uuden saaren vai sammuuko se nousematta koskaan pinnalle asti.

Kīlauea on viime vuosikymmeninä ollut saaren viidestä tulivuoresta aktiivisin. Vuonna 1983 alkaneessa ja yhä jatkuvassa purkauksessa se on syössyt laavaa noin 2.7 kuutiokilometriä, enemmän kuin mikään muu tulivuori samana aikana. Purkaus on tuhonnut kokonaan Kalapanan ja Kaimūn kaupungit, Kalapanan kuuluisan mustan hiekkarannan, suuren osan kuninkaallisista puutarhoista ja tiestä 130, joka nyt päättyy laavakenttään. Mereen virrannut laava on jähmettyessään lisäänyt saaren pinta-alaa kahdella neliökilometrillä. Nyttemmin purkaus on kuitenkin heikentynyt paljon.

Kīlauean laavakenttää. Havaijin kielessä on kaksi jähmettynyttä laavaa tarkoittavaa sanaa, jotka ovat levinneet geologian termistöön. Pāhoehoe tarkoittaa sileää ja ʻaʻā teräväsärmäistä laavaa.

Kuumuus on Kīlauean ympäristössä yhä lähellä maanpintaa. Pinnalta valuva sadevesi höyrystyy kuumassa kerroksessa ja purkautuu höyrynä.

Kīlauean huipulla on usean kilometrin läpimittainen kaldera. Sen sisällä on huomattavasti pienempi Halemaʻumaʻun kraatteri, jonka pohjalla on laavajärvi. Laava on niin syvällä, ettei sitä näe suoraan, mutta yöllä se valaisee kraatterista nousevan höyrypilven. Laava ei purkaudu kraatterin reunan yli vaan vuoren sivuilta, joihin se virtaa maanalaista tunneliverkkoa pitkin. Vaikka Kīlauea on purkanut valtavan määrän laavaa, se on hyvin rauhallinen tulivuori. Äkilliset muutokset ja räjähdykset ovat harvinaisia. Kalderan reunalle on rakennettu näköalapaikka, ja kalderan ympäri on tehty reunaa seuraileva tie. Osa tiestä on kuitenkin suljettu Halemaʻumaʻusta purkautuvan rikkidioksidin vuoksi.

Thurstonin laavatunneli

Laavatunneli syntyy, kun virtaava laava jähmettyy päältä ja sivuilta mutta pysyy putken sisällä juoksevana jättäen lähteen tyrehdyttyä putken tyhjäksi. Laavatunnelit ovat Havaijilla yleisiä, ehkä siksi, että Hawaijon laava on poikkeuksellisen notkealiikkeistä. Tunnetuin ja helpoimmin saavutettava on Thurstonin laavatunneli. Tunneli on saanut nimensä paikallislehden julkaisijasta Lonnie Thurstonista, joka löysi tunnelin vuonna 1913. Tunnelin kattoa peittivät silloin stalaktiitit, mutta ne katosivat nopeasti keräilijöiden taskuihin.

Tunneli on yleisölle avoin ilman pääsymaksua. Tunnelin sisällä on sähkövalot, mutta kävijöille suositellaan oman taskulampun mukaanottamista sähkökatkosten varalta. Tunnelia ei muuten kannata yrittää kuvata salamavalolla. Oheinen kuva on otettu pitkällä valotusajalla jalustalta tunnelin omien lamppujen valossa.

Maailman korkein vuori

Laavakenttää Mauna Kean rinteellä

Suurin osa seuraavasta päivästä kului matkaan maailman korkeimmalle vuorelle Mauna Kealle. Joo, Mt. Everestin huippu on kyllä korkeammalla merenpinnan tasosta, mutta jos puhutaan itse vuoren korkeudesta, mitattuna tyvestä huippuun, Mauna Kea voittaa kirkkaasti. Mauna Kean tyvi on noin 6000 metrin syyvyydessä merenpohjassa ja huippu on 4205 metriä merenpinnan yläpuolella, joten vuoren korkeudeksi tulee yli kymmenen kilometriä. Mt. Everest sen sijaan on vain nelisen kilometriä korkea tyvestä huippuun.

Vuorella esiintyy kasveja, jotka eivät menesty alemmilla korkeuksilla. Yksi tunnetuimmista erikoisuuksista on asterikaveihin kuuluva uhanalainen hopeamiekka (Argyroxiphium sandwicense), Havaijin aluperäisen lajiston edustaja, jota yhdessä vaiheessa oli jäljellä vain 50 yksilöä. Sitä ei tarvitse etsiä: informaatiokeskuksen vierestä alkaa polku, jonka päässä kasvaa useita hopeamiekkoja.

Tulikukka (Verbascum thapsus) on laajalle levinnyt, mutta vähälajisilla korkeilla rinteillä se on silmiinpistävä.

Kolmas mahdollinen vuoren korkeuden mitta on huipun etäisyys Maan keskipisteestä. Silloin ykkönen on Chimborazo Ecuadorissa, koska se saa lisämittaa maapallon pyörimisliikkeestä johtuvasta pullistumasta päiväntasaajalta.

Tilavuudeltaan maailman suurin vuori on Mauna Loa. Se on parisataa metriä matalampi kuin Mauna Kea mutta laakeampi ja leveämpi. Mauna Loa on yhä aktiivinen tulivuori ja saattaa siis kasvaa vielä korkeuttakin, mutta toisaalta vuoren valtava massa painaa merenpohjaa alaspäin, joten lopputulos riippuu kilpailevien prosessien nopeudesta. Mauna Kea on viimeksi purkautunut 4600 vuotta sitten ja se luokitellaan nukkuvaksi, ei sammuneeksi.

Mauna Kean huipulle on ajotie, mutta sille tarvitaan nelivetoinen auto. Olimme hyvissä ajoissa varanneet yhdeksi päiväksi Jeepin, mutta kun menimme hakemaan autoa, meille ilmoitettiin ettei sillä saa ajaa Mauna Kealle, Waipiʻon laaksoon eikä Papakolea Beachille, eli ei käytännössä mihinkään kiinnostavaan paikkaan, jossa nelivetoa tarvitaan. Tämä on kuulemma autonvuokraamojen yhteinen politiikka, mutta se kerrotaan vasta tiskillä.

Yksi vuokraamo kuitenkin tarjoaa autoja Mauna Kean retkelle, joten pikaisesti sinne. Auto oli vapaana, mutta maksun käsittely kesti kauan, koska suomalainen pankkiluottokorttiyhdistelmä on amerikkalaisille vieras ja vaati useita puhelinsoittoja.

Ilma on Mauna Kean huipulla 40 % ohuempaa kuin merenpinnan tasolla. Se tuntuu, ja on joillekin ihmisille liikaa. Huipulle matkaajille suositellaan hapen vähyyteen sopeutumiseksi vähintään puolen tunnin pysähdystä 2800 metrin korkeudessa sijaitsevalla informaatiopisteellä.

Mauna Kea on korkeutensa, kirkkaan ilman ja häiritsevien valonlähteiden kaukaisuuden ansiosta yksi maailman parhaista paikoista tähtitieteellisiin havaintoihin. Huipulla on tällää hetkellä toistakymmentä observatoriota. Uusia teleskooppeja on suunnitteilla, mutta rakentaminen on kohdannut vastustusta, osittain ympäristövaikutusten vuoksi, osittain siksi että vanhassa havaijilaisessa kulttuurissa vuoret ovat pyhiä.

Mauna Kean huipulla ei ole kraatteria, mutta vähän alempana on tuhkakraattereita, jotka näkyvät tielle hyvin, elleivät pilvet tule väliin.

Informaatiokeskuksesta ylöspäin tie on paikoitellen jyrkkä ja huonokuntoinen, ei ihan helppo ajaa nelivedollakaan. Ajonvakautus ei toimi samanaikaisesti nelivedon kanssa, ja meidän autollamme oli taipumusta kääntyä kuoppaisella tiellä sivuun ajolinjasta, joten sitä piti ohjata tiukkaan, jotta se ei ajautuisi liian lähelle kaiteetonta reunaa. Lähempänä huippua tie oli loivempi, vähemmän mutkainen ja jopa päällystetty.

Laskeuduimme huipulta ennen hämärän tuloa, mutta moni nuosi varta vasten katsomaan auringonlaskua, ja tiellä oli paljon vastaantulijoita. Pimeän tultua informaatiokeskuksen edustalle pystytettiin useita kaukoputkia yleisön käyttöön. Myymälän ja jopa vessojen valot vaihdettiin punaisiksi. Punainen valo ei hajoita silmien hämäränäköpigmenttiä, näköpurppuraa. Isoimmille kaukoputkille syntyi pitkiä jonoja. Tähtitaivas on jo 2800 metrissä uskomattoman kirkas.

Leleiwi

Hilon itäpuolella olevat uimarannat eivät ole länsirannikon laajojen hiekkarantojen veroisia eivätkä siksi myöskään yhtä ruuhkaisia. Tien päässä sijsitsevaa Leleiwiä kehuttiin hyväksi snorklauspaikaksi, jossa olisi myös mahdollisuus nähdä kilpikonnia. Rannalla on mustan hiekan läiskiä, mutta rantaviiva ja pohja ovat suurimmaksi osaksi laavakiveä. Kilpikonnien osalta ranta osoittautui maineensa veroiseksi. Ensimmäisen kilpikonnan löysin veden alta. Väritys sopi uhanalaiseen Havaijin vihreään kilpikonnaan, havaijiksi honu.

Toinen, väritykseltään harmaa kilpikonna lojui rantakivikossa paikoillaan koko oleskelumme ajan välittämättä viidentoista metrin päässä leikkivistä lapsista. Kolmas nosti ohimennen päänsä pintaan poukamassa.

Kilpikonnakuvan ottamisen jälkeen kameran objektiivi sumeni kosteudesta. Kilpikonnien jälkeen ei ollut paljon kuvattavaakaan. Rannan toisessa poukamassa kasvoi koralleja ja ui kaloja, jotka olivat pienempiä ja arempia kuin Kahaluʻussa.

Kinoʻolen farmarimarkkinat

Hilossa on kaksi maataloustuotteiden markkinapaikkaa: isompi keskustassa ja pienempi Kinoʻolessa. Jälkimmäisessä myytyjen tuotteiden kerrotaan olevan aidommin paikallisia. Elintarvikkeiden lisäksi tarjolla oli mm. paljon kukkia.

Useimmat tiskeiltä löytyvät hedelmät olivat vakiotuotteita Suomessakin, vaikka ne eivät meillä olekaan lähiruokaa. Joukosta löytyi vähän eksoottisempi longaani, jota sai kahdella dollarilla noin puoli kiloa. Niitä riitti iltapalaksi vielä Honolulussa. Longaanissa on puumainen sitkeä mutta melko ohut kuori, jonka sisällä on harmaa hedelmä ja sen keskellä siemen.

Honolulu

Honolulun kaupungissa on noin 340000 asukasta, Honolulun hallintokunnassa noin 950000. Katujen varrelle istutetut palmut tekevät kaupungin vihreäksi ja väljäksi. Matalampien korttelien välissä on lukuisia tornitaloja, joita voidaan sanoa pilvenpiirtäjiksi, jos pilvenpiirtäjän minimikorkedeksi määritellään 100 metriä. Jos käytetään toista yleistä rajaa 150 m, pilvenpiirtäjiä ei ole yhtään.

Honolulu herättää luultavasti useimmissa ihmisissä mielikuvan aika vihreästä kaupungista. Palmuja ja muita kasveja on riittävästi mielikuvan säilyttämiseen.

Tavallinen pulukin kuuluu Havaijin kaupunkilintuihin, mutta vähän pienempi seeprakyyhky on yleisempi. Se on hyvin sopeutunut ihmisten kanssa elämiseen: tämä yksilö asettui pitkäkseen parkkipaikalle.

Waikiki

Waikikin kerrotaan olevan vilkas ja trendikäs, julkkisten suosima viihdekeskus. Yhtään julkkista emme nähneet, mutta päivisin rannalla oli uimareita, auringonottajia ja aaltojen mataluudesta huolimatta myös surffaajia. Waikiki on kaupungin yleinen uimaranta, ja turistien lisäksi siellä ös paikallisten asukkaiden. Pukeutumiskoodi näkyi olevan rantaa vierustavissa kortteleissa aika vapaa. Ainakaan meidän hotellimme kohdalla rannalla ei ollut pukukoppeja, joten monet turistit totesivat yksinkertaisimmaksi palata hotelliin uimapuvussa käyttäen pyyheliinaa viittana.

Waikikin kolmen kilometrin pituinen hiekkaranta on epävakaa: aallot kuljettavat hiekkaa pois enemmän kuin tuovat. Korvaavaa hiekkaa on kuljetettu Amerikan rannikolta ja jopa Australiasta, mutta nykyään se otetaan Oʻahun pohjoisrannalta, jossa hiekkaa on paljon. Tämä vähentää riskiä, että hiekan mukana tulee vieraita lajeja.

Oʻahun rannikko

Olimme varanneet auton vuorokaudeksi, mutta ajo lentokentältä hotelliin oli vienyt niin paljon aikaa, että oli myöhä lähteä käymään Honolulun ulkopuolella. Pidensin puhelimitse auton vuokra-aikaa vuorokaudella, ja päätimme kiertää saaren seuraavana päivänä.

Seuraava päivä oli sunnuntai, mutta Honolulu oli yhä ruuhkainen. Päätimme kiertää saaren vastapäivään, jolloin ensimmäinen kohde olisi Diamond Head, vanha kraatteri saaren etelärannalla. Se sai nimen Diamond Head, kun kalliossa olevia kalsiittikiteitä luultiin timanteiksi.

Meidät käännytettiin takaisin Diamond Headin parkkipaikalta. Se oli täynnä. Jätimme väliin Hanauman, saaren kuuluisimman hiekkarannan; sinne voisi myöhemmin palata erikseen.

Oʻahun itärannikon maisemissa esiintyi hätkähdyttävän jyrkkiä kontrasteja: hiekkarantaa poikkeuksellsen rosoisen laavakallion vieressä. Sekä hiekkarannalla että laavatasanteella oli uimareita, jälkimmäisellä tosin vähemmän. Pohjoista kohti mennessä hiekkarantojen osuus kasvoi, lopulta niitä oli jonossa kilomterikaupalla. Hiekkakaista ei kuitenkaan ollut kovin leveä.

Pohjoiskärjen lähellä vastaantulevien kaistalla oli kilometrien jono. Käännyttyämme etelään havaitsimme olevamme itse samanlaisessa jonossa. Jono johtui rantaan pyrkivistä ja sieltä palaavista lomailijoista. Erilliset pysäköintipaikat eivät riittäneet, joten autoja oli paljon tien varressa, josta oli lyhyt matka rantaan.

Polynesialainen kulttuurikeskus

Polynesialainen kulttuurikeskus on teemapuisto, johon on rakennettu kahdeksan Polynesian eri alueita esittävää kylää. Keskuksen omistaa Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko eli mormonikirkko. Keskuksessa on noin 1300 työntekijää, joista noin 70 % on opiskelijoita.

Mielipiteet keskuksesta menevät ristiin. Monilla matkailuaiheisilla WWW-sivuilla se luetaan yhdeksi Oʻahun must-see -kohteeksi, mutta esimerkiksi Lonely Planet sivuuttaa sen niin lyhyesti kuin tämänkokoinen turistikohde on mahdollista sivuuttaa. Kiistatonta on, että toteutustapa on aika viihteellinen, tietoa voisi olla enemmän, mutta loppupelissä tämä saattaa ollakin tehokkain tapa levittää alkeistietoa polynesialaisesta kulttuurista.

Meillä oli koko päivän kestävä ohjelmapaketti, johon sisältyi kuljetus Honolulusta, usean tunnin opastettu kierros puistossa, luʻau, toiseksi etummaisen rivin paikat illan musiikki- ja tanssinäytelmässä ja paluukuljetus Honoluluun. Tämä kaikki maksoi yli sata euroa henkeä kohti, ja ilta-ateriaa odotellessa kuluneista juomista ja välipaloista piti maksaa erikseen. Ei halpaa, mutta tuntihinta oli sentään paljon pienempi kuin esimerkiksi seuraavan päivän kohteessa.

Samoan osastolla oli yhtenä ohjelmanumerona tulenteko kahta puuta hankaamalla. Samoalainen juontaja sai tikut savuamaan muutamassa sekunnissa ja liekki syntyi viemällä tikku hyvin palavaan aineeseen ja puhaltamalla päälle.

Sama esiintyjä näytti, miten kookospähkinä avataan helposti. Pähkinässä on yksi heikko sauma, jonka voi murtaa vaikka terävällä kivellä. Tämän tekniikan heikkous on se, että kookosmaitoa on vaikea saada talteen ja että osa siitä roiskuaa avaajan päälle.

Näytöksen jälkeen saimme itse yrittää tulentekoa samanlaisilla välineillä. Kukaan ei saanut aikaan edes savua.

Kolmas ohjelmanumero Samoan osastolla oli kookospalmuun kiipeäminen, joka sujui näytökseen osallistuneelta nuorelta kaverilta varsin kevyesti. Yhteen palmuun oli kiinnitetty turvavaljaat, joilla vieraat saivat kokeilla samaa, mutta meidän ryhmämme ohjelma ei jättänyt siihen aikaa.

Harvoissa kookospalmuissa oli pähkinöitä jäljellä. Kuten juontajamme kertoi, jos joku menee Samoalla kookospalmun alle ja saa pähkinän päähänsä, se on hänen oma syynsä, mutta Amerikassa se ei ole hänen syynsä, ja siksi pähkinät pitää irrottaa raakoina, ja samasta syystä kiipeilijät pitää pukea turvavaljaisiin. Siellä missä pähkinöitä ei ole poistettu, kookospalmu kannattaa ohittaa turvalliselta etäisyydeltä, sillä kookospähkinät tappavat enemmän ihmisiä kuin hait.

Ruoka on polynesiassa perinteisesti kypsytetty maauunissa, havaijiksi imu. Uuni on tavallisesti 60--120 cm syvä. Uunin pohjalle ladotaan polttoaineeksi tikkuja ja puunpaloja, parasta on tasaisesti ja kuumalla liekillä palava kovapuu. Polttoaineen sekaan lisätään kiviä varastoimaan lämpöä. Laavakivet sopivat erinomaisesti, koska ne pitävät hyvin lämpöä eivätkä ne halkeile. Kun polttoaine on kokonaan palanut, uuni avataan ja kivien päälle ladotaan ensin mattoja ja vanhoja vaatteita eristeeksi. Niiden päälle ladotaan tuoreita kasviksia antamaan kosteutta. Tämän jälkeen ladotaan kypsennettävät ruuat. Uunissa on voitu kypsentää kokonainen porsas nahkoineen, silloin muutama kivi laitetaan porsaan sisään lämmön tasaamiseksi. Vanerikansi lienee modernia tekniikkaa, perinteisesti uuni on peitetty sen kaivamisessa kertyneellä maalla. Koska uunin sopii parhaiten isojen annosten kypsentämiseen, siinä on ollut tapana valmistaa ruokaa samalla kertaa usealle taloudelle. Täydellisempi kuvasarja uunin käytöstä löytyy täältä.

Tahitin osastolla opetettiin paikallista tāmure-tanssia. Sekä miehet että naiset tanssivat, mutta tyylit ovat varsin erilaiset.

Toinen Tahitin osaston ohjelmanumero oli keihäänheittokilpailu. Keihäällä piti osua maassa olevaan renkaaseen. Joidenkin lähteiden mukaan alkuperäisessä kilpailussa maalina oli kookospähkinä.

Tongalaisiin soittimiin kuuluvat isot rummut. Soittajat kutsuivat yleisön joukosta kolme miestä kokeilemaan vuorollaan rummutusta.

Saarten kavalkadi

Muu ohjelma keskeytyi, kun viiden saariryhmän edustajat tulivat veneillä esittäytymään alueen keskellä olevalla kanavalla. Pukujen lisäksi esiteltiin eri saarten tansseja.

Havaijin ryhmä tuli ensimmäisenä.

Aotearoa on Uuden Seelannin polynesialainen nimi.

Samoan ryhmä edusti hyvin polynesialaista kauneusihannetta, joka suosii vähän pyöreää vartaloa.

Fidzin ryhmän miesten tanssi oli laajaliikkeistä ja aggressiivista. Ilmeinen sotatanssi.

Tahitilaisen ʻoteʻa -tanssin näkyvin tunnusmerkki on hyvin nopea lantion keinutus. Samanaikaisesti tanssijat saattavat liikkua kuviossa. Hame tuo liikkeen hyvin esille. Usein puhutaan ruohohameista, ja siltä ne kyllä näyttävätkin, mutta ne on itse asiassa tehty hibiskuksen kuoresta, joka on Polynesiassa muutenkin yleinen vaatemateriaali.

Luʻau

Varaamaamme ohjelmaan sisältyi perinteinen havaijilainen juhla eli luʻau. Kulttuurikeskuksen mainoksissa sanottiin, että tämä luʻau oli saanut palkinnon aitoudestaan, ja samaa sanottiin riippumattomalla verkkosivulla.

Juhlan alussa kaikki tulijat saivat kaulaansa orkidealein. Perinteen mukaan ruoka kypsennetään maauunissa vieraiden nähden, mutta se ei tietenkään ollut mahdollista ison virasjoukon kanssa, joten vieraat istuivat pöydissä isossa hallissa, ja ruoka haettiin seisovasta pöydästä.

Ruokalajit olivat ilmeisesti enemmän tai vähemmän perinteisiä. Taro kuului itsestäänselvästi mukaan; tämä oli toinen kerta, kun söimme poita, ja tällä kertaa siihen oli ilmeisesti sekoitettu jotain makua antamaan.

Ohjelmassa oli havaijilaista musiikkia muutaman hengen orkesterin soittamana, hula-tanssia ja lyhyt kuvaelma, jossa yksi miehistä esitti saarten kuningasta ja muut hänen hoviväkeään. Tanssijoita oli kolme ryhmää, yksi koostui nuorista miehistä, toinen nuorista naisista ja kolmas tyttölapsista. Hula näyttää melko yksinkertaiselta, mutta sulavaliikkeinen tanssi on ilmeisesti varsin vaikeaa.

Tanssinäytelmä Hā-Breath of Life

Illan päätteeksi esitettiin isolla areenalla puolentoista tunnin pituinen kuvaelma, jossa oli lauluja ja tansseja Polynesian eri alueilta. Tanssijat olivat taitavia ja esitys oli hyvin harjoiteltu. Kuvaelma päättyi tulitanssiin, jossa näyttelijät pyörittelivät ja heittivät palavia soihtuja. Osa soihduista paloi molemmista päistä. Esitystä ei saanut kuvata.

Historiavideo

Paluumatkalla Honoluluun linja-autossa esitettiin Havaijin historiaa käsittelevä video. Mielenkiintoisin aihe oli saarten asuttaminen. Arkeologisten ja kielitieteellisten havaintojen perusteella on päätelty, että ensimmäiset asukkaat tulivat Marquesassaarilta yli 3000 kilometrin päästä. Matka on ollut uskomaton saavutus, mutta polynesialaiset tekivät samanlaisia retkiä toistuvasti. He osasivat soveltaa merestä, pilvistä ja eläimistä tehtyjä havaintoja. Navigointitaitoja vaali korkealle arvostettujen spesialistien kilta, joka siirsi sukupolvelta toiselle myös vuosisatojen aikana aikaisemmilta retkiltä kertyneet tiedot löydettyjen saarten sijainnista. Teto talletettiin usein runomittaisena.

Perimätiedon mukaan vuoden 1000 paikkeikka saapui yli 4000 kilometrin päästä Tahitilta retkikunta, jota johti pappi ja mestarinavigaattori Paʻao. Tyytymättömänä saarten johtajiin hän palasi Tahitille ja suostutteli tahitilaisen prinssin mukaansa Havaijin uudeksi kuninkaaksi. Tahitilaisten kerrotaan tuoneen Havaijille oman uskontonsa, mutta tarinoiden luotettavuudesta kiistellään. Jotkut arkeologit ovat sitä mieltä, ettei tahitilaisten tulosta ole merkkejä.

On arveltu, että lähtijät olisivat päätelleet saarten olemassaolon seuraamalla muuttolintuja, jotka vuosittain lensivät parvina päiväntasaajan eteläpuolisilta saarilta Havaijille. Lähtö oli silti suuri riski, mutta vanhalla kotisaarella on saattanut olla vielä suurempia uhkia, kuten nälänhätä tai sota. Tuntemattomille vesille lähdettiin isolla joukolla, ja mukaan otettiin sekä viljelykasvit että kotieläimet.

Sukellusveneretki

Atlantis Adventures järjestää Oʻahun, Hawaiʻin ja Mauin rannikoilla retkiä turistisukellusveneillä. Isoin sukellusvene, 64-paikkainen Atlantis XIV, operoi Oʻahulta käsin. Sukellusveneet eivät tule rantaan, vaan matkustajat kuljetetaan sukelluspaikalle tukialuksella. Jokaisella matkustajalla on ikkunapaikka.

Alus sukeltaa noin 30 metrin syvyyteen. Reitin varrelle on upotettu lentokoneiden ja laivojen hylkyjä, joihin tarttuu koralleja ja joiden liepeillä myös monet kalat viihtyvät.

Korallit ja kalat näkyvät ikkunoista aika hyvin, mutta niiden valokuvaaminen on vaikeaa. Ensiksi, vesi on sen verran sameaa, että kameran tarkennusautomatiikalla on suuria vaikeuksia varsinkin teleasennossa, ja tilanteet vaihtuvat liian nopeasti käsiasetuksin seurattaviksi. Toiseksi, 30 metrin syvyydessä valo on jo niin sinistä, että värien korjaamiseksi kohteet pitäisi valaista salamalla, mutta se ei onnistu, koska salamavalo heijastuu ikkunalasista. Uskomatonta, mutta snorklaamalla saa selvästi parempia kuvia kuin sukellusveneestä.

Tuliaisvinkki

Yksi esine, jonka olisin halunnut tuoda Suomeen, oli aito havaijilainen lei. Ja nimenomaan kukista tehty, ei pähkinöistä, höyhenistä eikä kotilonkuorista. Ajatus vaikutti kuitenkin mahdottomalta toteuttaa: elävien kasvien kuljettaminen oli säädeltyä sekä mantereelta Havaijille että päinvastaiseen suuntaan. Laukutkin piti paluumatkalla ensin viedä Honolulun lentokentällä biotarkastukseen ja vasta sen jälkeen matkatavaratiskille.

Olimme siis luopuneet ajatuksesta, kun tulimme turvatarkastuksen läpi lähtevien lentojen alueelle. Mutta kuinka ollakaan, siellä oli lei-koju. Malleja oli monta, ja lei pakattiin muovikoteloon, jonka oli määrä suojata sitä sekä litistymiseltä että kuivumiselta. Kysyimme varmuuden vuoksi, saako lein viedä Eurooppaan, ja meille vakuutettiin, että se on luvallista. Lei säilyi hyvässä kunnossa vuorokauden mittaisen kotimatkan ajan ja sen jälkeen vielä useita päiviä.